Miten aloittaa projekti?

Olen tämän vuoden tammikuun 31. päivästä lähtien pähkäillyt kuinka oikein aloitetaan tutkimusprojekti.

Alku on kaikin tavoin ollut hieman haastava, koska hain ja sain apurahaa periaatteessa yksin ilman oikeaa tutkimusryhmää ympärilläni. Sittemmin olen saanut ympärilleni ihmisiä, mutta homma ei vain ole lähtenyt lentoon. Väliin tietysti mahtuu puolitoista kuukautta Euroopassa, jolloin rehellisesti voin sanoa tehteeni töitä noin seitsemänä ja puolena päivänä vaikka ajattelinkin projektia joskus jopa yöunien sijasta.

Olen suoriutunut gradusta, väitöskirjasta ja myös muista töistäni mielestäni ihan itsenäisesti, joskus aika jääräpäisestikin muiden neuvot huomioimatta jättäen. Olen siis kykenevä itsenäiseen työskentelyyn. Väitöskirjan viimeistely sekä oikeastaan myös aloittaminen tapahtui saarella, jossa internet ei toiminut ja tein töitä kotona mikä osoittaa, että olen myös kykenevä toimimaan ihan yksin yksinäisyyden ympäröidessä. Tosin silloin pystyin hankalassa tilanteessa nakkaamaan ohjaajia sähköpostilla tai soittelemaan Suomen keskiyöllä proffan kanssa. Tällä kertaa olen ainakin toistaiseksi yksin sopassani.

Onneksi tässä on enää vain hetki aikaa muhia omassa epätoivossa. Kuukauden päästä matkaan nimittäin jo ikiroudan alueelle olipa se tutkimussuunnitelma sitten hiottu tai ei. Siellä sitten rytisee ja kunnolla. Toivottavasti viimeistään siellä syväjäässä oleva motivaationi aktivoituu ja pystyn taas nauttimaan tästä freelancerina työskentelystä.

Reikä seinässä

Minulla on kuherruskuukausi Ketchikanin kanssa. Olen ihan mielissäni jopa jonottaessani Walmartin kassalla viidettätoista minuuttia vaikka edessäni on vain kaksi ihmistä.

Thorne Bayssä minua ahdisti alusta lähtien anonymiteetin menettäminen, koska ensimmäisestä päivästä lähtien sinut tunnistettiin. Olin hullu koiramuija. Täällä sitä ongelmaa ei ole. Ketchikanissa on 9000-14000 asukasta riippuen varmaan vähän vuodenajasta. Nyt on kesä ja turistikausi eli asukkaita on enemmän ja risteilyturistien määrä ylittää useampana päivänä viikossa kaupungin asukasluvun. Ulkoisesti sulaudun varmaan paremmin turistien kuin paikallisten joukkoon, koska miltei kahden vuoden tauon jälkeen kaivoin naftalista esiin viisi paria nahkakenkiä ja puen päälleni muutakin kuin puhkikuluneita farkkuja ja puhkipiertyjä verkkareita. Aamulla valitsen rintsikatkin sen perusteella, että ne näyttävät hyvältä ja tuovat ryhtiä eivätkä ole vain mukavat vanulaput.

On ihanaa olla taas ihmisten ilmoilla. Viikonloppuna haettiin Aaronin kanssa burgerit ja mentiin syömään niitä laiturille Ketchikanin sydämessä. Sinä päivänä oli aurinkoista ja ihmisvirta kaupungin eteen parkkeeranneista viidestä risteilyaluksesta oli huumaava. Oli hauskaa arvuutella turistien kansalaisuuksia pelkän ulkoisen olemuksen perusteella. Monella amerikkalaisella oli lättälenkkarit ja eurooppalaisella nahkakengät.

On ihanaa, että kotoa voi kävellä parikymmentä minuuttia läheiseen satamaan ja ostaa kioskista juomat, joita voi hörppiä laiturilla. On ihanaa, että voi ajaa kaksikymmentä minuuttia, minkä jälkeen edessä on vaikea valinta haluaako käydä ruokakaupassa, kirpputorilla vai päiväkaljalla. Elokuvateatterikin täältä löytyy, mutta sen testaaminen saa odottaa vielä hetken.

On ihanaa, kun mieli voi paremmin ja parisuhdekin tuntuu saaneen uutta potkua. Me ei enää ollakaan sellikavereita vaan toistemme kanssa ihan vaan vapaasta tahdosta, koska se on kivaa.

On myös ihanaa, kun voi ajaa Ketchikanin noin 60 kilometriä pitkän fileen pohjoispäästä eteläpäähän ja löytää niinkin hienon baarin kuin Hole in the Wall. Siellä on tarjolla hirmu hyvät bloody maryt, joita me päätettiin sateesta huolimatta siemailla ulkoterassilla ja  tuijotella neljää valkopäämerikotkan poikasta. Poikaset hengaili läheisissä puissa kahden pareina ja huutivat ruokaa kovaan ääneen.