Road 66:n varrella

Tulen viettämään Arizonan Flagstaffissa seuraavat kaksi kuukautta, minkä aikana teen nykyiseen tutkimusprojektiini liittyviä labratöitä Pohjois-Arizonan yliopistolla. Tutkimusprojektista ehkä vähän myöhemmin, koska nyt aion mehustella ensimmäisistä tuntumista täällä kuuluisan Road 66:n varrella sijaitsevasta rosoisen kauniista vuoristokaupungista.

Ensimmäisenä päivänä satoi vettä kuin trooppisen keskipäiväsateen aikaan. Samana päivänä taivaalta tippui myös rakeita ja auringon säteet porottivat vaalean päänahkani punaiseksi. Tämä aavikko on siis näyttänyt kaikki jännät puolensa ja pettänyt odotukseni pelkästään paahtavista päivistä. Rappusia kiivetessä meinasi lähteä taju, koska en tajunnut kuinka huonossa kunnossa olin eikä ohut ilma täällä reilun 2 kilometrin korkeudessa varmaan asiaa helpottanut. Tosin musta tuntuu ettei se ilman paksuus asiaan ihan kauheasti vaikututaanut, mutta sitäkin suuremman osan puuskuttamisesta kantoi kevyt flunssa ja edellisen päivän reilun 15 tunnin matkustamisen aiheuttama väsymys.

Ensimmäisenä päivänä tapasin tulevan vuokraemäntäni, joka on TB:ssä asuneen entisen naapurimme lapsuudenystävän entinen vaimo. Ensi hetkestä lähtien tuntui, että nyt on kyllä käynyt hirveän hyvä tuuri. Tuuri oli siitäkin mieletön, että toinen vaihtoehto olisi ollut majoittua jonkun Xavierin luona, joka facebookin kautta tarjosi ylimääräistä huonettaan. Hylkäsin kuitenkin Xavierin tarjouksen, koska hän oli facebookissa myös juhlinut parantumistaan pitkään kestäneestä pornoaddiktiosta ja oli nyt täysin hurahtanut juoksemiseen ja jumalaan. En usko, että meistä olisimme olleet ideaaleje kämppiksiä toisillemme.

Mutta palataanpa takaisin siihen hyvään tuuriin. Vuokraemäntäni, kämppikseni, on kertakaikkisen ihana tyyppi. Energinen, positiivinen, realistinen ja se kiroilee! Lisäksi pakettiin kuuluu koira ja kissa, jotka kumpikin ovat huomionkipeitä karvapalloja. Tänään, karattuani töistä vähän liian aikaisin apurahauupumuksen vuoksi, nukuttiin koiran kanssa päiväunet samassa sängyssä. Koiran kanssa jaetut päiväunet helpottaa vähän ikävää Stoffelia ja kai Aaroniakin kohtaan, koska onhan Aaronkin aika karvainen tai ainakin nukkuu samassa sängyssä mun kanssa.

Entäpä tämä kaupunki sitten. Päivisin tämä on kivan virkeä yliopistokaupunki, joka viikonloppuiltaisin muuttuu viehättäväksi vuoristoaavikon oluttuvaksi. Valitettavasti olen päässyt maistamaan olutta vasta kerran ja silloinkin vain yhden tuopin (Sunday Girl-niminen ale), koska rahahakemus on vaatinut työtä miltei kellon ympäri. Mutta uskokaa vaan, ettö nyt kun hakemukset on sysätty sisään (paitsi se yksi, josta en ole varma saanko hakea rahaa), niin tänään alkavana viikonloppuna aion vähäsen rillutella. Ehkäpä sen jälkeen on oikeasti jotain kerrottavaakin tästä kaupungista, josta tällä hetkellä tunnen oikeastaan vain tien yliopistoon, ruokakauppaan, kahdelle kirpparille ja takaisin kotiin.

Syyskuu menikin jo

Syyskuu, oi herranpieksut miten kamalan vauhdikas se olikaan.

Kuukauden ensimmäinen puolikas meni kirjoittaessa rahahakemusta kaksivuotiseen projektiin. Toinenkin puolikas meni kirjoittaessa rahahakemusta kolmevuotiseen projektiin, mutta soppaa hämmensi  lisäksi välaikainen muutto Arizonaan tämän nykyisen tutkimusprojektin vuoksi. Muuta sanottavaa ei sitten viime kuusta olekaan, koska nenä oli kiinni tietokoneen näytössä aamusta iltaan ja illasta aamuun. Eipäs, kun onpas!

Aaronin vanhemmat olivat meillä kylässä syyskuun alussa. He olivat ensimmäiset vieraamme Amerikan mantereella ja syytä tavallaan olikin, koska huolimatta lukuisista vierailusta Suomen naapurimaahan Ruotsiin silloin kun Aaronin kanssa Suomessa vielä asuimme, he eivät ole koskaan löytäneet tietään meille asti. Ja me ollaan kuitenkin Aaronin kanssa asuttu saman katon alla vissiin puolivuosikymmentä ellei vähän enemmänkin. Nyt voin antaa appivanhemmille kuitenkin synninpäästön - ainakin seuraavaksi viideksi vuodeksi.

Oli kuitenkin kivaa, että nyt kävivät. Ajettiin Ketchikan päästä päähän eli pohjoisesta etelään kokonaiset 45.1 kilometriä. Syötiin herkullista suklaakakkua, johon tuli 2 dl fariinisokeria, desilitra tai kaksi vahvaa kahvia, pari kanelitankoa, 3 rkl cayanne pippuria, 300 grammaa voita, 300 grammaa suklaata ja 8 kananmunaa. Kakku oli aika jöötiä, mutta ah, niin täydellistä.

Niin ja ennen vanhempien saapumista me ostettiin Aaronin kanssa viiskyt kiloa lohta suoraan kalastajalta. Päässä alkaa heti soimaan Scooterin How much is the fish. No se oli yhteensä 395 yhdysvaltain dollaria. Kun me fileoitiin kalastajan avustamana jättisaalista vastapäisellä perkausasemalla kalojaan putsailleet kalaturistit kysyivät haluttaisiinko me niiden lohien mädit. No totta hitossa haluttiin! Tai Aaron kyllä näytti lähestulkoon vaivautuneelta, kun sanoin turreille niiden just tehneen mun päivästä parhaimman pitkiin aikoihin ja lausuin monia ylistyssanoja ja kiitoksia. Nyt meillä on kuitenkin purkeissa pari litraa omin pikku kätösin erotteltuja lohen mätejä odottamassa talven bliniviikkoja. Niistä taitaa ihan oikeasti tulla useamman viikon pituiset viikot, koska mätejä on aika paljon. Enpä usko, että Aaron enää mädeillä herkutellessaan muistaa kuinka sekaisin sen muija kerran meni kalanperkuuasemalla lähisatamassa.

Mutta siinä sitten olikin se syyskuu.