Sitten mennoksi

Tunnin päästä istun jo autossa matkalla kohti Toolik Laken tutkimusasemaa. Fyysistesti olen valmis, mutta henkisesti vielä vähän kesken.  Mitä kaikkea olisikaan vielä pitänyt miettiä ja tehdä, mutta nyt se on liian myöhäistä. Toivottavasti muistan tämän tunteen seuraavan kerran kärvistellessäni omassa kotitoimistossani, kun pitäisi lukea sitä sadatta artikkelia ja tyhjyys vie voiton lukemisesta.

Tänään istun autossa miltei tuntemattomien ihmisten kanssa kokonaisen työpäivän verran, joten uskon matkan aikana selviävän sopiiko tämän tutkimusryhmän ja minun fengshuit yhteen vai eivät. Toivon totisesti sopivan, koska edessä on tiivistä yhdessäoloa parin viikon verran ja olisi kiva, jos tästä voisi edes teoriassa kehkeytyä jotain pidempääkin.

Maastossa pyrin ottamaan lukuisia kuvia, joita toivottavasti jaksan läjäytellä tännekin viimeistään kotiuduttuani.

Ny mennään ja havuja perkele.

Suolla

Alkukesästä katselin suositun ulkoireitin vieressä kohoavaa suota, joka oli pullollaan lakan lehtiä ja kukkia. Ajattelin, että kyseisiä maukkaita marjoja kerätäkseni minun tulee löytää syrjäisempi suo, koska tämän suon marjat menevät varmaan retkeilijöiden suuhun.

Viime viikolla käveltiin taas polkua pitkin ja hämmennyin täysin keltaisenaan hohtavan suon laidalla. Kukaan ei ollut kerännyt lakkoja, joista osa oli jo vähän ylikypsiä! Koska olin salaa toivonut muiden hölmöjen kävelleen onnensa ohi tai ainakin löytäväni muutaman mustikan, niin olin pakannut muutaman pakasterasian reppuun eli mikään ei estänyt meitä keräämästä satoa talteen. Käytiin vielä toisellakin suolla ja kerättiin riittävästi lakkoja parin hillopurkin tarpeisiin.

Mustikoitakin on jo päästy keräämään. Kaupasta saa tietysti pensasmustikoita, mutta mielestäni ne ovat liian makeita ja keinotekoisia. Luonnonmustikoilla voi lievittää koti-ikävää. Yleisesti ottaen marjastaminen, lukuunottamatta lakkojen metsästämistä, on minusta mielettömän tylsää enkä ymmärrä miten se voi olla kenenkään intohimo. Täällä mustikkapensaat kasvavat naaman korkeudelle yltävissä puskissa ja  niiden kerääminen on ainakin nautinnollisempaa kuin Suomessa maan tasolla kasvavien serkkujensa.

Marjoilla on täällä kuitenkin kova verotus, mikä iskee saaliiseen ihan kotoa käsin. Olemme nimittäin epäonnistuneet koiran kasvattajina myös marjojen suhteen, koska herra Stoffel ei suinkaan osoita meille parhaita marja-apajia vaan löytyy marjapuskan alta odottamassa omaa osuuttaan luonnon herkuista. Lakkoja poimiessa karhun ylöskaivaman maa-ampiaisten pesän tuoksu vei kuitenkin koiran nenän mennessään ja lopputuloksena oli todella turvonnut koiran silmäkulma. Stoffelista tulisi varmasti hyvä jalkapallon pelaaja, koska niin hyvin se osaa näyttää, jos johonkin sattuu.

Yllätykseksemme kaupasta löytyi myös Wisconsin osavaltiossa tehtyä leipäjuustoa. Saatiin siis pöytään perisuomalaista kansanherkkua: lakkahillolla kuorrutettua leipäjuustoa.

Aktiivielämää

Sosiaalinen media, ulkoiluvälinekauppojen mainokset ja matkakertomukset ovat täynnä aktiisia, ulkoilevia ja iloisia ihmisiä. Samana päivänä he käyvät melomassa, juoksevat metsässä ja hymyilevät kaiken aikaa. Viime sunnuntaina minä olin yksi heistä.

Herättiin aikaisin eli kello kahdeksan. Onnistuin PMS-oireiden aallokossa haastamaan riitaa ja juotiin kahvit hiljaisuudessa. Okei, tätä kohtaa ei näe aktiiviliikkujien eikä muidenkaan instafeedeissä. Onneksi sopu syntyi aamupalaleivän myötä.

Kun jälleen hymyiltiin ja vatsat oli täynnä, pakattiin kajakkeihin kaikki oleellinen pumpusta pelastusliiveihin ja kiikutettiin ne merenrantaan. Lykättiin paatit merelle ja melottiin. Tämä oli kolmas kerta, kun käytettiin meidän ihan ikiomia kajakkeja eli tällä hetkellä yhden kajakin käyttökerran hinta (poislukien varusteet, jotka maksoivat kanssa rahaa) on noin 266,67 dollaria. Pitää meloa vielä aika reilusti, että päästään järkevään käyttöhintaan.

Merellä nähtiin merileijonia, pohjassa möllöttäviä meritähtiä, lukuisia kalastusaluksia ja kolme ryhmää turisteja joko melomassa tai ilmaveneillä kaahailemassa. Onneksi ei nähty valaita, koska olisi saattanut tulla vetelät housuun. Olen vielä niin noviisi meloja, että vaatii ainakin pari kertaa merellä ennen kuin olen valmis kohtaamaan mitään valaan kokoista samoilla apajilla. Parin tunnin melomisen jälkeen käsivarsieni olemattomat muskelit olivat hellät ja nenänpäät auringon polttamat. Oli siis aika siirtyä seuraavaan aktiivivaiheeseen.

Syötiin lounas, pakattiin koira autoon ja painuttiin metsään. Vaellettiin tukevalla polulla, joka myötäilee jokea, missä Stoffeli uisi mielellään koko ajan. Rämmittiin metsässä ja löydettiin suo kukkuroillaan miltei kypsiä lakkoja. Sovittiin tekevämme sama lenkki ensi viikolla kunnon astioiden kansa. Yhtä äkkiä vatsastani kuului mouraisu, oli aika syödä. Piti kiireellä ajaa kotiin ennen kuin nälkäperkele iskisi ja aiheuttaisin toisen hiljaisuusretriitin saman päivän aikana.

Illalla sohvalla lojui aika väsynyt, mutta tyytyväinen lauma.

Tätä riippukeinu systeemiä me ei käytetty,
koska ei me nyt niin äärimmäisiä aktiiviliikkujia olla.

Aamukusella

Koiran aamukusella tapasin toista kertaa sen naapurissa asuvan puusepän tyttöystävän. Tyttöystävä toimii vissiin toisena perämiehenä rahtialuksella, joka on viimeksi pyörinyt jossain Meksikonlahdella, minkä takia emme ole häntä aiemmin tavanneet.

Tämä toinen tapaaminen sai alkunsa, kun olin juuri herättyäni vetäissyt villatakin yöpaiden päälle ja villasukkien päälle lenkkarit hoitaakseni koiran aamukusetuksen. Oli vähän liian pienet kengät tai liian isot villasukat, koska varpaat oli kippurassa. Tissiliivejä en tietenkään ollut laittanut, koska tavoitteena oli pitää askellus mahdollisimman kevyenä ja lyhyenä osittain niistä puristavista kengistä osittain omasta vessahädästä johtuen. Näin naapurin pihatien päässä juoksulenkiltä palaamassa.

Innostuin potentiaalisesta aamuisesta tapaamisesta niin paljon, etten välittänyt minusta kantautuvasta haisevasta hengityksestä, rasvaisesta tukasta enkä rähmästä silmisä vaan kipitin varpaat kippurassa moikkaamaan naapuria. Stoffel haukkui kovaa kauempana liikkuvalle objektille eli naapurille saaden tämän huomion, ja kerrankin olin kiitollinen rakin haukkumisesta vaikka muuten yritetäänkin päästä tavasta eroon. Kun naapuri kysyi olinko palaamassa koiran aamulenkiltä sanoin rehellisesti, että heräsin just enkä missään nimessä kävele ilman rintsikoita pihatietä pidemmälle. Intouduin tästä tapaamisesta jopa niin paljon, että kerroin eräästä saunareissusta, jonka aikana hassutin kämppistä ja tämän poikaystävää tunkemalla shampoopullon hinkkien alle osoittaakseni painovoiman häviön hikistä ihoa vastaan. Toki se saattaa olla myäs painovoiman voitto ihon kimmoisuutta vastaan, mutta en pysty myöntämään sitä vaikka tapahtumasta on miltei kymmenen vuotta. Naapuri nauroi tarinalle ja pohti jopa omien hinkkiensä pitokyvyn testaamista. Tällä hetkellä tuntuu, että meillä on hyvin suurella todennäköisyydellä maailman parhaat naapurit, joista voi vielä muovautua ihka ekat tosi hyvät ystävät tällä mantereella.

ps. Meidän koti on autotallin päälle rakennetussa asunnossa. Rakennus on ulkoa syntisen ruma ja kaipaisi vähintäänkin uutta maalipintaa. Kun tultiin katsomaan asuntoa ensimmäistä kertaa ajattelin vain, että ei ikinä. Onneksi mentiin kuitenkin sisälle asti, koska sisältä tämä on oikeastaan aika kiva.

Työskentelen kotoa

Aamulla on ihana jäädä kotiin ja juoda kotona se toinenkin kahvikupillinen. Voi vielä hetken istua sohvalla ja surffailla netissä, koska aikaa ei kulu työpaikalle siirtymiseen. Siitä sohvalta voi vielä kipaista pyöräyttämään pyykkikoneen käyntiin tai alustaa leipätaikinan, koska ei se vie kuin viitisen minuuttia. Siitä sohvalta ei kuitenkaan ole niin helppo rynnätä avaamaan tekstitiedostoa tai edeltävänä päivänä askarruttamaan jäänyttä artikkelia, koska pää on vielä kotivaihteella. Siksi voikin vielä käyttää koiran pihalla ja ehkä lämmittää mikrossa yhden kupin kahvia. Jossain vaiheessa työinto nostaa päätään, mutta useimmiten siihen menee kauemmin kuin jos matkaisi työpaikalle.

Aloitan henkisen siirtymisen työskentelyyn seitsemältä ja useimmiten havahdun kymmenen aikaan siihen, että hakkaan tietokoneen näppistä kiihkeästi hieltä haisten ja yöpuvussa. Usein en kuitenkaan jaksa vaivautua suihkuun, koska eihän minua kukaan haista tai näe. Onneksi olen oppinut kokemusten kautta ja koiran motivoimana, että mielenterveyteni vaatii myös ulkoilua, joten käyn juoksulenkillä ja sen seurauksena myös suihkussa noin kolme kertaa viikosssa. Hien hajusta ja hiusten rasvaisuudesta päätellen tämä ei ole riittävän usein, mutta se ei edelleenkään haittaa, koska eihän minua kukaan näe.

Eräs kotoa työskentelyn etu on, että tiskivuoret motivoivat kummasti enemmän kuin jos työskentelisi muualla. Kotoa työskentelyn haitta on, että toimisto muodostuu sinne missä on paras valo, mikä meidän nykyisessä asunnossa tarkoittaa ruokapöytää. Toimistokaman ja paperimassan vallatessa ruokapöydän olemme viime aikoina syöneet kaikki illalliset sohvalla.

Tämä on nyt toinen kerta, kun olen muuttanut uuteen paikkaan ja työskentelen kotona. Perustuen näihin kahteen kokemukseen voin todeta, että tämä ei ole paras tapa luoda kaveriverkostoa. Sitä vastoin on onni, jos naapurissa sattuu asumaan toinen kotona työskentelevä. Ensimmäisessä paikassa seuranani oli koko päivän eroahdistustaan uliseva narttukoira. Vihaan sitä koiraa varmaan ikuisesti. Nykyisessä paikassa onni oli puolellani sillä naapurissa asuu mukava puuseppä. Tänään auringon tervehtiessä taivaalta seppä viestitteli josko päiväkävely kiinnostaisi. Kyllähän se nimittäin kiinnosti, koska en ollut puhunut kenenkään muun kuin Aaronin kanssa sitten toissa viikon lauantain ja nyt on sentään taas perjantai! En edes  uskalla kuvitella millaista on asua yksin ja työskennellä kotoa. Hassua tämän päiväisessä tapahtumassa oli se, että sain kutsun kävelylle juuri kun olin lukemassa kolumnia kotoa työskentelevästä miehestä. Tarinan mies soittaa hysteerisesti itkien hätänumeroon, koska seinät kaatuivat hänen päälleen. Kävelyn ajoitus ei olisi voinut osua yhtään paremmin.

https://www.newyorker.com/humor/daily-shouts/i-work-from-home