Suolla

Alkukesästä katselin suositun ulkoireitin vieressä kohoavaa suota, joka oli pullollaan lakan lehtiä ja kukkia. Ajattelin, että kyseisiä maukkaita marjoja kerätäkseni minun tulee löytää syrjäisempi suo, koska tämän suon marjat menevät varmaan retkeilijöiden suuhun.

Viime viikolla käveltiin taas polkua pitkin ja hämmennyin täysin keltaisenaan hohtavan suon laidalla. Kukaan ei ollut kerännyt lakkoja, joista osa oli jo vähän ylikypsiä! Koska olin salaa toivonut muiden hölmöjen kävelleen onnensa ohi tai ainakin löytäväni muutaman mustikan, niin olin pakannut muutaman pakasterasian reppuun eli mikään ei estänyt meitä keräämästä satoa talteen. Käytiin vielä toisellakin suolla ja kerättiin riittävästi lakkoja parin hillopurkin tarpeisiin.

Mustikoitakin on jo päästy keräämään. Kaupasta saa tietysti pensasmustikoita, mutta mielestäni ne ovat liian makeita ja keinotekoisia. Luonnonmustikoilla voi lievittää koti-ikävää. Yleisesti ottaen marjastaminen, lukuunottamatta lakkojen metsästämistä, on minusta mielettömän tylsää enkä ymmärrä miten se voi olla kenenkään intohimo. Täällä mustikkapensaat kasvavat naaman korkeudelle yltävissä puskissa ja  niiden kerääminen on ainakin nautinnollisempaa kuin Suomessa maan tasolla kasvavien serkkujensa.

Marjoilla on täällä kuitenkin kova verotus, mikä iskee saaliiseen ihan kotoa käsin. Olemme nimittäin epäonnistuneet koiran kasvattajina myös marjojen suhteen, koska herra Stoffel ei suinkaan osoita meille parhaita marja-apajia vaan löytyy marjapuskan alta odottamassa omaa osuuttaan luonnon herkuista. Lakkoja poimiessa karhun ylöskaivaman maa-ampiaisten pesän tuoksu vei kuitenkin koiran nenän mennessään ja lopputuloksena oli todella turvonnut koiran silmäkulma. Stoffelista tulisi varmasti hyvä jalkapallon pelaaja, koska niin hyvin se osaa näyttää, jos johonkin sattuu.

Yllätykseksemme kaupasta löytyi myös Wisconsin osavaltiossa tehtyä leipäjuustoa. Saatiin siis pöytään perisuomalaista kansanherkkua: lakkahillolla kuorrutettua leipäjuustoa.