Kuukausi sitten Toolik Lakella

Menneet viikot ovat olleet kiiren, paniikin, onnistumisen ja torkkujen täyteisiä.

Kuukausi sitten Toolik Laken tutkimusasemalla väänsin parhaimpina päivinä töitä yhden aamun kello seitsemästä toisen aamun kello yhteen. Siihen väliin mahtui kolme tuntia, joista yhden vietin aamupalan, toisen lounaan ja kolmannen illallisen parissa. Joka toisena päivänä pyrin myös käymään saunassa ja pulikoimaan hampaitakalisuttavan kylmässä järvessä, koska se oli kätevin ja rentouttavin tapa peseytyä. Suihku olisi toki ollut vaihtoehto, mutta veden säästämiseksi oli jokaiselle varattu kaksi kahden minuutin  suihkuvuoroa viikkoa kohden. En usko, että olisin tuossa ajasssa edes ehtinyt suihkuun.

Työs sujuivat pääasiassa odotetusti eli tasapainoilin kaaoksen ja selviämisen välillä. Aikaa oli näytteiden keräämiseen, käsittelyyn ja analysointiin varattu aivan liian vähän, mutta Coca-Colan, suklaan ja suomalaisen sisun avulla tein sen mitä olin tekemään mennytkin. Välillä kaaos toki otti vallan. Näin kävi esimerkiksi silloin, kun kaadoin litran verran väkevää typpihappoa reikäiseen astiaan ja hapot valuivat laboratorion lattialle. Eihän siinä auttanut kuin kutsua kenttäaseman pelastustiimi tositoimiin ja neutraloimaan happoa. Laboratorio evakuoitiin useaksi tunniksi ja loppupäivä tehtiin töitä raikkaan viileassä laboratoriossa, koska ikkunat piti happojen putsaamisesta huolimatta pitää auki koko päivän. Yritin vääntää vitsiä aiheesta, että kyseessä ei suinkaan ollut tämän maahanmuuttajan terroristihyökkäys vaan ihan vain puhdas vahinko, mutta en ole ihan varma upposiko se keneenkään. Huonosta vitsistä huolimatta ainakin moni muistaa minut tämän selkkauksen jälkeen.

Tämä oli ensimmäinen kosketukseni amerikkalaiseen työkulttuuriin akateemisissa ympyröissä. Keskiyön auringon takia en voi sanoa, että pohdin yön pimeinä tunteina joten sanon, että pohdin labrassa yön yksinäisinä tunteina, että Suomessa joku olisi tarjonnut apuaan nähtyään paniikkini ja työmääräni. Apua olisi tarjottu edes näennäisesti sitä oikeasti tarkoittamatta, mutta Toolikissa sitä ei kyllä irronnut eikä tarjottu. Kestänee tovin ennen kuin totun tähän todella itsenäiseen työskentelyyn, mutta ei siitä mitään haittaakaan voi olla.

Olen aiemmin kolunnut läpi muutamia tutkimusasemia, mutta kaikissa muissa paitsi Toolikissa ruoka on usein ollut aika kehnoa. Toolikissa sitä vastoin oli valtava salaattibuffet, lounaan lisäksi herkullinen päivänkeitto, uskomattomia illallisia (kalaa, lihaa, sieniä, kasviksia) ja aivan uskomatonta leipää ja leivoksia. Leipä ja leivokset olivat peräisin leipuri-Benin uunista ja sain mukaani jopa hyviä vinkkejä leivän tekoon. Lisäksi maistoin maailman parasta suklaa-chili-kakkua, jonka reseptin anelin itselleni. Voi olla, että pian tämä mimmi joutuu ostamaan vähän isompia vaatteita.

Retken jälkeen aika on mennyt kuin siivillä. Viikot kuluvat, deadlinet lähenevät ja paniikki kasvaa. Tässä on enää pari viikkoa aikaa kirjoittaa hakemuksia, jotka mahdollistaisivat jatkon tieteen parissa. Lisäksi muutaman viikon päästä pitäisi olla jo Arizonassa sämpläämässä elokuussa otettuja näytteitä. Taitaa tulla aika kiireiset viikot, mutta eiköhän niistä selvitä kuten tapana on. Mutta päällimmäisenä on silti kysymys: Mihin kaikki aika menee?

Matkalla tutkimusasemalle nähtiin sus. Se varmasti siunasi retken.

Avoimella tundralla kaikki tutkimusvehkeet, kasvihuoneet ja lippuset erottuivat maastosta kiitettävästi.

 

Välistä satoi vettä ja lunta  ja aurinko laski tai nousi. Olihan jo käsillä kesän loppu ja ilmassa syksyn tuntu.

Peseytymisvaihtoehtoina oli kaksi kahden minuutin suihkua viikossa tai sauna joka toinen päivä Suomalaisen ei ollut vaikea valinta. Viimeisenä iltana lopetin työs jo yhdeltätoista illalla ja kaunis auringonlasku johdatteli minut saunalle. Siellä oli tupa täynnä ihmisiä, mutta kaikkien poistuttua varastin saunasta kuvia kamerat kieltävistä kylteistä huolimatta.

Viimeinen auringonnousu tutkimusasemalla. Olin niin väsynyt, ettei kovin usein aiemmin.