Road 66:n varrella

Tulen viettämään Arizonan Flagstaffissa seuraavat kaksi kuukautta, minkä aikana teen nykyiseen tutkimusprojektiini liittyviä labratöitä Pohjois-Arizonan yliopistolla. Tutkimusprojektista ehkä vähän myöhemmin, koska nyt aion mehustella ensimmäisistä tuntumista täällä kuuluisan Road 66:n varrella sijaitsevasta rosoisen kauniista vuoristokaupungista.

Ensimmäisenä päivänä satoi vettä kuin trooppisen keskipäiväsateen aikaan. Samana päivänä taivaalta tippui myös rakeita ja auringon säteet porottivat vaalean päänahkani punaiseksi. Tämä aavikko on siis näyttänyt kaikki jännät puolensa ja pettänyt odotukseni pelkästään paahtavista päivistä. Rappusia kiivetessä meinasi lähteä taju, koska en tajunnut kuinka huonossa kunnossa olin eikä ohut ilma täällä reilun 2 kilometrin korkeudessa varmaan asiaa helpottanut. Tosin musta tuntuu ettei se ilman paksuus asiaan ihan kauheasti vaikututaanut, mutta sitäkin suuremman osan puuskuttamisesta kantoi kevyt flunssa ja edellisen päivän reilun 15 tunnin matkustamisen aiheuttama väsymys.

Ensimmäisenä päivänä tapasin tulevan vuokraemäntäni, joka on TB:ssä asuneen entisen naapurimme lapsuudenystävän entinen vaimo. Ensi hetkestä lähtien tuntui, että nyt on kyllä käynyt hirveän hyvä tuuri. Tuuri oli siitäkin mieletön, että toinen vaihtoehto olisi ollut majoittua jonkun Xavierin luona, joka facebookin kautta tarjosi ylimääräistä huonettaan. Hylkäsin kuitenkin Xavierin tarjouksen, koska hän oli facebookissa myös juhlinut parantumistaan pitkään kestäneestä pornoaddiktiosta ja oli nyt täysin hurahtanut juoksemiseen ja jumalaan. En usko, että meistä olisimme olleet ideaaleje kämppiksiä toisillemme.

Mutta palataanpa takaisin siihen hyvään tuuriin. Vuokraemäntäni, kämppikseni, on kertakaikkisen ihana tyyppi. Energinen, positiivinen, realistinen ja se kiroilee! Lisäksi pakettiin kuuluu koira ja kissa, jotka kumpikin ovat huomionkipeitä karvapalloja. Tänään, karattuani töistä vähän liian aikaisin apurahauupumuksen vuoksi, nukuttiin koiran kanssa päiväunet samassa sängyssä. Koiran kanssa jaetut päiväunet helpottaa vähän ikävää Stoffelia ja kai Aaroniakin kohtaan, koska onhan Aaronkin aika karvainen tai ainakin nukkuu samassa sängyssä mun kanssa.

Entäpä tämä kaupunki sitten. Päivisin tämä on kivan virkeä yliopistokaupunki, joka viikonloppuiltaisin muuttuu viehättäväksi vuoristoaavikon oluttuvaksi. Valitettavasti olen päässyt maistamaan olutta vasta kerran ja silloinkin vain yhden tuopin (Sunday Girl-niminen ale), koska rahahakemus on vaatinut työtä miltei kellon ympäri. Mutta uskokaa vaan, ettö nyt kun hakemukset on sysätty sisään (paitsi se yksi, josta en ole varma saanko hakea rahaa), niin tänään alkavana viikonloppuna aion vähäsen rillutella. Ehkäpä sen jälkeen on oikeasti jotain kerrottavaakin tästä kaupungista, josta tällä hetkellä tunnen oikeastaan vain tien yliopistoon, ruokakauppaan, kahdelle kirpparille ja takaisin kotiin.

Syyskuu menikin jo

Syyskuu, oi herranpieksut miten kamalan vauhdikas se olikaan.

Kuukauden ensimmäinen puolikas meni kirjoittaessa rahahakemusta kaksivuotiseen projektiin. Toinenkin puolikas meni kirjoittaessa rahahakemusta kolmevuotiseen projektiin, mutta soppaa hämmensi  lisäksi välaikainen muutto Arizonaan tämän nykyisen tutkimusprojektin vuoksi. Muuta sanottavaa ei sitten viime kuusta olekaan, koska nenä oli kiinni tietokoneen näytössä aamusta iltaan ja illasta aamuun. Eipäs, kun onpas!

Aaronin vanhemmat olivat meillä kylässä syyskuun alussa. He olivat ensimmäiset vieraamme Amerikan mantereella ja syytä tavallaan olikin, koska huolimatta lukuisista vierailusta Suomen naapurimaahan Ruotsiin silloin kun Aaronin kanssa Suomessa vielä asuimme, he eivät ole koskaan löytäneet tietään meille asti. Ja me ollaan kuitenkin Aaronin kanssa asuttu saman katon alla vissiin puolivuosikymmentä ellei vähän enemmänkin. Nyt voin antaa appivanhemmille kuitenkin synninpäästön - ainakin seuraavaksi viideksi vuodeksi.

Oli kuitenkin kivaa, että nyt kävivät. Ajettiin Ketchikan päästä päähän eli pohjoisesta etelään kokonaiset 45.1 kilometriä. Syötiin herkullista suklaakakkua, johon tuli 2 dl fariinisokeria, desilitra tai kaksi vahvaa kahvia, pari kanelitankoa, 3 rkl cayanne pippuria, 300 grammaa voita, 300 grammaa suklaata ja 8 kananmunaa. Kakku oli aika jöötiä, mutta ah, niin täydellistä.

Niin ja ennen vanhempien saapumista me ostettiin Aaronin kanssa viiskyt kiloa lohta suoraan kalastajalta. Päässä alkaa heti soimaan Scooterin How much is the fish. No se oli yhteensä 395 yhdysvaltain dollaria. Kun me fileoitiin kalastajan avustamana jättisaalista vastapäisellä perkausasemalla kalojaan putsailleet kalaturistit kysyivät haluttaisiinko me niiden lohien mädit. No totta hitossa haluttiin! Tai Aaron kyllä näytti lähestulkoon vaivautuneelta, kun sanoin turreille niiden just tehneen mun päivästä parhaimman pitkiin aikoihin ja lausuin monia ylistyssanoja ja kiitoksia. Nyt meillä on kuitenkin purkeissa pari litraa omin pikku kätösin erotteltuja lohen mätejä odottamassa talven bliniviikkoja. Niistä taitaa ihan oikeasti tulla useamman viikon pituiset viikot, koska mätejä on aika paljon. Enpä usko, että Aaron enää mädeillä herkutellessaan muistaa kuinka sekaisin sen muija kerran meni kalanperkuuasemalla lähisatamassa.

Mutta siinä sitten olikin se syyskuu.

Kuukausi sitten Toolik Lakella

Menneet viikot ovat olleet kiiren, paniikin, onnistumisen ja torkkujen täyteisiä.

Kuukausi sitten Toolik Laken tutkimusasemalla väänsin parhaimpina päivinä töitä yhden aamun kello seitsemästä toisen aamun kello yhteen. Siihen väliin mahtui kolme tuntia, joista yhden vietin aamupalan, toisen lounaan ja kolmannen illallisen parissa. Joka toisena päivänä pyrin myös käymään saunassa ja pulikoimaan hampaitakalisuttavan kylmässä järvessä, koska se oli kätevin ja rentouttavin tapa peseytyä. Suihku olisi toki ollut vaihtoehto, mutta veden säästämiseksi oli jokaiselle varattu kaksi kahden minuutin  suihkuvuoroa viikkoa kohden. En usko, että olisin tuossa ajasssa edes ehtinyt suihkuun.

Työs sujuivat pääasiassa odotetusti eli tasapainoilin kaaoksen ja selviämisen välillä. Aikaa oli näytteiden keräämiseen, käsittelyyn ja analysointiin varattu aivan liian vähän, mutta Coca-Colan, suklaan ja suomalaisen sisun avulla tein sen mitä olin tekemään mennytkin. Välillä kaaos toki otti vallan. Näin kävi esimerkiksi silloin, kun kaadoin litran verran väkevää typpihappoa reikäiseen astiaan ja hapot valuivat laboratorion lattialle. Eihän siinä auttanut kuin kutsua kenttäaseman pelastustiimi tositoimiin ja neutraloimaan happoa. Laboratorio evakuoitiin useaksi tunniksi ja loppupäivä tehtiin töitä raikkaan viileassä laboratoriossa, koska ikkunat piti happojen putsaamisesta huolimatta pitää auki koko päivän. Yritin vääntää vitsiä aiheesta, että kyseessä ei suinkaan ollut tämän maahanmuuttajan terroristihyökkäys vaan ihan vain puhdas vahinko, mutta en ole ihan varma upposiko se keneenkään. Huonosta vitsistä huolimatta ainakin moni muistaa minut tämän selkkauksen jälkeen.

Tämä oli ensimmäinen kosketukseni amerikkalaiseen työkulttuuriin akateemisissa ympyröissä. Keskiyön auringon takia en voi sanoa, että pohdin yön pimeinä tunteina joten sanon, että pohdin labrassa yön yksinäisinä tunteina, että Suomessa joku olisi tarjonnut apuaan nähtyään paniikkini ja työmääräni. Apua olisi tarjottu edes näennäisesti sitä oikeasti tarkoittamatta, mutta Toolikissa sitä ei kyllä irronnut eikä tarjottu. Kestänee tovin ennen kuin totun tähän todella itsenäiseen työskentelyyn, mutta ei siitä mitään haittaakaan voi olla.

Olen aiemmin kolunnut läpi muutamia tutkimusasemia, mutta kaikissa muissa paitsi Toolikissa ruoka on usein ollut aika kehnoa. Toolikissa sitä vastoin oli valtava salaattibuffet, lounaan lisäksi herkullinen päivänkeitto, uskomattomia illallisia (kalaa, lihaa, sieniä, kasviksia) ja aivan uskomatonta leipää ja leivoksia. Leipä ja leivokset olivat peräisin leipuri-Benin uunista ja sain mukaani jopa hyviä vinkkejä leivän tekoon. Lisäksi maistoin maailman parasta suklaa-chili-kakkua, jonka reseptin anelin itselleni. Voi olla, että pian tämä mimmi joutuu ostamaan vähän isompia vaatteita.

Retken jälkeen aika on mennyt kuin siivillä. Viikot kuluvat, deadlinet lähenevät ja paniikki kasvaa. Tässä on enää pari viikkoa aikaa kirjoittaa hakemuksia, jotka mahdollistaisivat jatkon tieteen parissa. Lisäksi muutaman viikon päästä pitäisi olla jo Arizonassa sämpläämässä elokuussa otettuja näytteitä. Taitaa tulla aika kiireiset viikot, mutta eiköhän niistä selvitä kuten tapana on. Mutta päällimmäisenä on silti kysymys: Mihin kaikki aika menee?

Matkalla tutkimusasemalle nähtiin sus. Se varmasti siunasi retken.

Avoimella tundralla kaikki tutkimusvehkeet, kasvihuoneet ja lippuset erottuivat maastosta kiitettävästi.

 

Välistä satoi vettä ja lunta  ja aurinko laski tai nousi. Olihan jo käsillä kesän loppu ja ilmassa syksyn tuntu.

Peseytymisvaihtoehtoina oli kaksi kahden minuutin suihkua viikossa tai sauna joka toinen päivä Suomalaisen ei ollut vaikea valinta. Viimeisenä iltana lopetin työs jo yhdeltätoista illalla ja kaunis auringonlasku johdatteli minut saunalle. Siellä oli tupa täynnä ihmisiä, mutta kaikkien poistuttua varastin saunasta kuvia kamerat kieltävistä kylteistä huolimatta.

Viimeinen auringonnousu tutkimusasemalla. Olin niin väsynyt, ettei kovin usein aiemmin.

Sitten mennoksi

Tunnin päästä istun jo autossa matkalla kohti Toolik Laken tutkimusasemaa. Fyysistesti olen valmis, mutta henkisesti vielä vähän kesken.  Mitä kaikkea olisikaan vielä pitänyt miettiä ja tehdä, mutta nyt se on liian myöhäistä. Toivottavasti muistan tämän tunteen seuraavan kerran kärvistellessäni omassa kotitoimistossani, kun pitäisi lukea sitä sadatta artikkelia ja tyhjyys vie voiton lukemisesta.

Tänään istun autossa miltei tuntemattomien ihmisten kanssa kokonaisen työpäivän verran, joten uskon matkan aikana selviävän sopiiko tämän tutkimusryhmän ja minun fengshuit yhteen vai eivät. Toivon totisesti sopivan, koska edessä on tiivistä yhdessäoloa parin viikon verran ja olisi kiva, jos tästä voisi edes teoriassa kehkeytyä jotain pidempääkin.

Maastossa pyrin ottamaan lukuisia kuvia, joita toivottavasti jaksan läjäytellä tännekin viimeistään kotiuduttuani.

Ny mennään ja havuja perkele.

Suolla

Alkukesästä katselin suositun ulkoireitin vieressä kohoavaa suota, joka oli pullollaan lakan lehtiä ja kukkia. Ajattelin, että kyseisiä maukkaita marjoja kerätäkseni minun tulee löytää syrjäisempi suo, koska tämän suon marjat menevät varmaan retkeilijöiden suuhun.

Viime viikolla käveltiin taas polkua pitkin ja hämmennyin täysin keltaisenaan hohtavan suon laidalla. Kukaan ei ollut kerännyt lakkoja, joista osa oli jo vähän ylikypsiä! Koska olin salaa toivonut muiden hölmöjen kävelleen onnensa ohi tai ainakin löytäväni muutaman mustikan, niin olin pakannut muutaman pakasterasian reppuun eli mikään ei estänyt meitä keräämästä satoa talteen. Käytiin vielä toisellakin suolla ja kerättiin riittävästi lakkoja parin hillopurkin tarpeisiin.

Mustikoitakin on jo päästy keräämään. Kaupasta saa tietysti pensasmustikoita, mutta mielestäni ne ovat liian makeita ja keinotekoisia. Luonnonmustikoilla voi lievittää koti-ikävää. Yleisesti ottaen marjastaminen, lukuunottamatta lakkojen metsästämistä, on minusta mielettömän tylsää enkä ymmärrä miten se voi olla kenenkään intohimo. Täällä mustikkapensaat kasvavat naaman korkeudelle yltävissä puskissa ja  niiden kerääminen on ainakin nautinnollisempaa kuin Suomessa maan tasolla kasvavien serkkujensa.

Marjoilla on täällä kuitenkin kova verotus, mikä iskee saaliiseen ihan kotoa käsin. Olemme nimittäin epäonnistuneet koiran kasvattajina myös marjojen suhteen, koska herra Stoffel ei suinkaan osoita meille parhaita marja-apajia vaan löytyy marjapuskan alta odottamassa omaa osuuttaan luonnon herkuista. Lakkoja poimiessa karhun ylöskaivaman maa-ampiaisten pesän tuoksu vei kuitenkin koiran nenän mennessään ja lopputuloksena oli todella turvonnut koiran silmäkulma. Stoffelista tulisi varmasti hyvä jalkapallon pelaaja, koska niin hyvin se osaa näyttää, jos johonkin sattuu.

Yllätykseksemme kaupasta löytyi myös Wisconsin osavaltiossa tehtyä leipäjuustoa. Saatiin siis pöytään perisuomalaista kansanherkkua: lakkahillolla kuorrutettua leipäjuustoa.

Aktiivielämää

Sosiaalinen media, ulkoiluvälinekauppojen mainokset ja matkakertomukset ovat täynnä aktiisia, ulkoilevia ja iloisia ihmisiä. Samana päivänä he käyvät melomassa, juoksevat metsässä ja hymyilevät kaiken aikaa. Viime sunnuntaina minä olin yksi heistä.

Herättiin aikaisin eli kello kahdeksan. Onnistuin PMS-oireiden aallokossa haastamaan riitaa ja juotiin kahvit hiljaisuudessa. Okei, tätä kohtaa ei näe aktiiviliikkujien eikä muidenkaan instafeedeissä. Onneksi sopu syntyi aamupalaleivän myötä.

Kun jälleen hymyiltiin ja vatsat oli täynnä, pakattiin kajakkeihin kaikki oleellinen pumpusta pelastusliiveihin ja kiikutettiin ne merenrantaan. Lykättiin paatit merelle ja melottiin. Tämä oli kolmas kerta, kun käytettiin meidän ihan ikiomia kajakkeja eli tällä hetkellä yhden kajakin käyttökerran hinta (poislukien varusteet, jotka maksoivat kanssa rahaa) on noin 266,67 dollaria. Pitää meloa vielä aika reilusti, että päästään järkevään käyttöhintaan.

Merellä nähtiin merileijonia, pohjassa möllöttäviä meritähtiä, lukuisia kalastusaluksia ja kolme ryhmää turisteja joko melomassa tai ilmaveneillä kaahailemassa. Onneksi ei nähty valaita, koska olisi saattanut tulla vetelät housuun. Olen vielä niin noviisi meloja, että vaatii ainakin pari kertaa merellä ennen kuin olen valmis kohtaamaan mitään valaan kokoista samoilla apajilla. Parin tunnin melomisen jälkeen käsivarsieni olemattomat muskelit olivat hellät ja nenänpäät auringon polttamat. Oli siis aika siirtyä seuraavaan aktiivivaiheeseen.

Syötiin lounas, pakattiin koira autoon ja painuttiin metsään. Vaellettiin tukevalla polulla, joka myötäilee jokea, missä Stoffeli uisi mielellään koko ajan. Rämmittiin metsässä ja löydettiin suo kukkuroillaan miltei kypsiä lakkoja. Sovittiin tekevämme sama lenkki ensi viikolla kunnon astioiden kansa. Yhtä äkkiä vatsastani kuului mouraisu, oli aika syödä. Piti kiireellä ajaa kotiin ennen kuin nälkäperkele iskisi ja aiheuttaisin toisen hiljaisuusretriitin saman päivän aikana.

Illalla sohvalla lojui aika väsynyt, mutta tyytyväinen lauma.

Tätä riippukeinu systeemiä me ei käytetty,
koska ei me nyt niin äärimmäisiä aktiiviliikkujia olla.

Aamukusella

Koiran aamukusella tapasin toista kertaa sen naapurissa asuvan puusepän tyttöystävän. Tyttöystävä toimii vissiin toisena perämiehenä rahtialuksella, joka on viimeksi pyörinyt jossain Meksikonlahdella, minkä takia emme ole häntä aiemmin tavanneet.

Tämä toinen tapaaminen sai alkunsa, kun olin juuri herättyäni vetäissyt villatakin yöpaiden päälle ja villasukkien päälle lenkkarit hoitaakseni koiran aamukusetuksen. Oli vähän liian pienet kengät tai liian isot villasukat, koska varpaat oli kippurassa. Tissiliivejä en tietenkään ollut laittanut, koska tavoitteena oli pitää askellus mahdollisimman kevyenä ja lyhyenä osittain niistä puristavista kengistä osittain omasta vessahädästä johtuen. Näin naapurin pihatien päässä juoksulenkiltä palaamassa.

Innostuin potentiaalisesta aamuisesta tapaamisesta niin paljon, etten välittänyt minusta kantautuvasta haisevasta hengityksestä, rasvaisesta tukasta enkä rähmästä silmisä vaan kipitin varpaat kippurassa moikkaamaan naapuria. Stoffel haukkui kovaa kauempana liikkuvalle objektille eli naapurille saaden tämän huomion, ja kerrankin olin kiitollinen rakin haukkumisesta vaikka muuten yritetäänkin päästä tavasta eroon. Kun naapuri kysyi olinko palaamassa koiran aamulenkiltä sanoin rehellisesti, että heräsin just enkä missään nimessä kävele ilman rintsikoita pihatietä pidemmälle. Intouduin tästä tapaamisesta jopa niin paljon, että kerroin eräästä saunareissusta, jonka aikana hassutin kämppistä ja tämän poikaystävää tunkemalla shampoopullon hinkkien alle osoittaakseni painovoiman häviön hikistä ihoa vastaan. Toki se saattaa olla myäs painovoiman voitto ihon kimmoisuutta vastaan, mutta en pysty myöntämään sitä vaikka tapahtumasta on miltei kymmenen vuotta. Naapuri nauroi tarinalle ja pohti jopa omien hinkkiensä pitokyvyn testaamista. Tällä hetkellä tuntuu, että meillä on hyvin suurella todennäköisyydellä maailman parhaat naapurit, joista voi vielä muovautua ihka ekat tosi hyvät ystävät tällä mantereella.

ps. Meidän koti on autotallin päälle rakennetussa asunnossa. Rakennus on ulkoa syntisen ruma ja kaipaisi vähintäänkin uutta maalipintaa. Kun tultiin katsomaan asuntoa ensimmäistä kertaa ajattelin vain, että ei ikinä. Onneksi mentiin kuitenkin sisälle asti, koska sisältä tämä on oikeastaan aika kiva.