Jäähyväisiä ja jälleennäkemisiä

En edes uskalla katsoa kuinka kauan on viimeisestä blogipostauksesta kulunut aikaa. Tiedän, aivan liian kauan, jotta tätä blogia edes viitsisi seurata. Mutta minulla on syyni hiljaisuudelle.

Ensin väänsin väitöskirjaa ja siihen kuuluvaa viimeistä artikkelia kuin viimeistä päivää. Tavallaan kyseessä oli myös viimeinen päivä, koska päivä väitökselle oli jo päätetty. Valmiiseen oli kuitenkin vielä pitkä matka, joten alkuvuodesta ei auttanut kuin istua koneen ääressä aamusta yöhön töitä tehden ja jättää blogihassuttelu huomioimatta.  Tuskailu tuotti tulosta sillä väitöskirja ja artikkeli ovat nyt valmiit ja ensimmäistä on puolustettu julkisesti. Tuntuu ihmeelliseltä, että se mikä alkoi lokakuussa 2011 on saatu päätökseen. On ihanaa, ettei kukaan enää voi udella koulun sujumisesta ja kestosta. On ollut sietämätöntä tuntea itsensä etenkin näiden uteluiden takia ikuisuusopiskelijaksi ja selittää kerta toisensa jälkeen, ettei jatko-opiskelija ihan oikeasti ole opiskelija vaikka titteli siihen viittaakin.  Enpä tosin itsekään ollut ihan varma mitä jatko-opiskelu tarkoittaa ennen urakkaan ryhtymistä, mutta onhan tässä mennyt mekoinen tovi eli kysymys kestosta on tavallaan ollut ihan oikeutettukin.Menneiden viiden ja puolen vuoden aikana minulle valkeni, että väitöskirjan tekeminen on ennen kaikkea yksinäistä, raskasta ja epävarmaa puuhaa. Vaikka väitöskirjatyöskentely ei usein palkitse tekijäänsä, niin ne muutamat vuosiin mahtuneet onnistumisen hetket ovat sitäkin suloisempia.  Outoa kyllä, onnistumisen hetkistä hienoimpia eivät olleetkaan niitä, kun artikkeli vihdoin hyväksytiin julkaistavaksi tai säätiöltä tupsahti apurahan myöntämisestä kertova kirje (Kiitos Jenny ja Antti Wihurin säätiö sekä Suomen kulttuurirahasto!). Suloisimpia onnistumisen hetkiä ovat olleet ne, kun painiskeli datan käsittelyn kanssa useamman viikon ja sai loputlta tiivistettyä tutkimuksen tulokset muutamaan taulukkoon, tai se kun usean viikon tukoksen jälkeen saikin aikaan useamman sivun raakaa tieteellistä tekstiä. Tai se, kun osaa oppimansa tuloksena antaa jollekin ihan päteviä ideoita eli olla vähän kuin asiantuntija.

Siltikin mieluisimpia ja mieleenpainuvimpia hetkiä tämän urakan aikana ovat olleet kohtaamiset ihmisten kanssa. Olen saanut tehdä töitä aivan huipputyyppien kanssa vaikka välillä tämä jääräpää olisi voinut kysyä, kuunnella ja toivoa enemmän apua. Meidän pieni, nelihenkinen tropiikkitiimi ja ympärilleni haalimat kaikki etäsatelliitit ovat tehneet tämän kompuroinnin mahdolliseksi ja heidän ansiostaan – sekä tietenkin hyvin kehittyneiden istumalihasteni ansiosta – tämä väitöstarina on saanut onnistuneen lopun. Harmillisesti väitöskirjatyöskentelyn loppuminen ja tälle vankilasaarelle muuttaminen tarkoittavat myös ihanista kollegoista luopumista. Yllättäen juuri työyhteisöstä luopuminen on aiheuttanut eniten luopumisen tuskaa. Työyhteisöllä en tarkoita yleensä sanan kliinistä merkitystä eli sitä satunnaista poppoota, jonka kanssa jakaa huoneet ja käytävät, vaan kaikkia niitä yksittäisiä ihania tai haastavia persoonia, joiden kanssa olen rupatellut metsätieteiden laitoksen käytäviä kuluttaessani. Niitä tyyppejä on muuten aika pirun paljon.

Jostain on kuitenkin luovuttava, jotta voi saada jotain uutta. En usko ihan täysin edellisen lauseen sisältöön, koska minähän olen hamsteri, mutta jotain perää lauseessa silti on. Palasin väitösretkeltäni saarelle noin viikko sitten ihan vain tajutakseni kuinka mahtaviin tyyppeihin olen täällä jo tutustunut. Heidän ansiostaan tämä paskasaari ei tunnu niin pahalta paikalta. Muutama esimerkki auttaa kuvainnollistamaan kohtaamaani ääretöntä ystävällisyyttä, joka on saanut minut aivan hämmästyksiin. Naarupin Hannah ja Stephen, jotka pitivät huolta Stoffesta kolme viikkoa Aaronin ollessa koulutuksessa ja minun Suomessa, olivat ensimmäiset paluun jälkeen kohtaamani naapuruston ihmiset. Vaikka jetlag painoi ja meinasin olla jo tosi kiukkuinen nälästä, niin painuttiin silti pellolle juoksuttamaan koiria ja vaihtamaan kuulumisia – jatkettiin siitä mihin viimeksi jäätiin. Seuraavana päivänä yksi tyyppi kutsui grillaamaan kalastamaansa jättimäistä lohta (king salmon) ja samaan syssyyn toinen naapuri toi kotiimme isot köntit juuri pyytämäänsä ruijanpallasta ja turskaa. Olipa ihan saakelin hyvää. Kaiken kruunasi ensimmäinen kauppareissu, jonka suoritin aika hikisenä patikoituamme Aaronin ja koiran kanssa helteessä. Ennen lähtöäni olin pyytänyt kauppiasta tilaamaan kahvijäätelöä. Kaupantäti oli huomannut tilaamansa kahvijätskin menekin olleen ennakoimattoman kova ja hän oli jemmannut yhtä pakettia paluuni aikaan jo loppuunmyydystä jätskierästä ihan minua varten. Se jätski olikin aivan erikoisen herkullista, koska siinä oli kahmalokaupalla ystävällisyyttä mukana! Niin ihania ihmisiä täällä asuu.

Koin tietenkin yhden tärkeimmistä jälleennäkemisistä jo ennen saarelle paluuta Ketchikanin lentokentällä. Hieman painostin Aaronia matkaamaan minua vastaanottamaan Ketchikanin lentokentälle, koska kolme yllättävän vähän ylipainoisen laukun kanssa kahden lautan ja yhden hotellin kautta saarelle suhailu olisi voinut olla liian haastava tehtävä. Lentokentällä vastassa olikin iloisen suloinen Aaron ja epäilevä Stoffel. Pikku koirasta oli puolessatoista kuukaudessa tullut iso teini-ikäinen lurjus, joka ei ensin edes meinannut tunnistaa minua. Muutaman nuuhkaisun jälkeen koiran muisti alkoi pelata ja pokka petti, minkä seurauksena saatiin aikaan iso show ja matkalaukkuhihnalla laukkujaan odottavien ihmisten huomio. Kesti kuitenkin vielä pari päivää ennen kuin koira suostui katsomaan suuntaani sitä kutsuessani, eihän hylkäämistä noin vain voikaan saada anteeksi. Aaronin kanssa kuukauden tai kahden erossaolo on tullut tutuksi kummankin työ- ja perhematkojen takia. Silti tämä jälleennäkeminen oli vähän erilainen. Ilman Aaronia en todellakaan olisi palannut tänne saarelle tai edes tähän maahan. Vielä päivä ennen paluulentojeni lähtöä sanoin Aaronille puhelimessa, että en halua tulla takaisin.  Enkä minä halunnutkaan, mutta eipä Aaronin kanssa ollakseni ollut muuta vaihtoehtoa.

Nyt, kun olen ollut paskasaarella viikon, en vieläkään voi kuvitella asuvani täällä kovinkaan pitkään ja alakulo nostaa päätään. Suurin syy poispääsystä haaveiluun on töiden olemattomuus enkä voi sanoa ettei saaren eristyneisyydellä ole mitään tekemistä viihtymättömyyteni kanssa. Mutta edellämainittujen ihmisten sekä jo monasti mainitun luonnon ansioista tämä on ihan siedettävää. Lisäksi ilmoittauduin vapaaehtoiseksi US forest servicelle ja pääsen osallistumaan kaikkiin kivoihin juttuihin tylsien juttujen jäädessä palkallisten kontolle. Aion ihan rehellisesti keskittyä kuorimaan kermat päältä vapaaehtoishommia valitessani. Tiedossa onkin jo yksi turpeen kairausretki, joka saattaa vaatia helikopterilennon ja ihan takuuvarmasti sisältää telttailua. Hähää, te palkatut ähäkutit, jotka kartoitatte maastoa ja etsitte potentiaalisia maavyörymäkohtia tulevilta metsänhakkuualueilta! Ehkäpä tämän pitikin mennä näin.

Jatkossa pyrin päivittämään tätä blogia kerran viikossa, jotta oma ja potentiaalisten seuraajien mielenkiinto pysyy yllä.

Tähän loppuun mainittakoon, että tämän postauksen teksti on ollut valmiina jo useamman päivän, mutta internetin kehnouden takia kuvien lataaminen on ollut mahdotonta ja julkaiseminen on sen seurauksena viivästynyt. Tuohon aikaikkunaan mahtuukin sitten jo yksi epätoivon pohjakosketus.