Muutto

Long time no see...

Viime postauksen jälkeen olen ja koko meidän lauma on riutunut, mutta myös vapautunut monista kahleista ja saanut tilalle vapauksia.

Merkittävin asia tämän blogin kannalta on modeemi, joka tuo meidän internetyhteyden ainakin modernille aikakaudelle vuoteen 2009. Modeemin mahdollisti muutto Ketchikaniin eli Kaakkois-Alaskan Kouvolaan (kaupungit painivat ulkonäkönsä puolesta samassa liigassa).

Viime kerran blogin päivittämisen jälkeen tapahtui paljon, mutta tapahtuneen voi tiivistää vaikkapa seuraavasti:

Vuosi saarella tuli täyteen syyskuussa 2017. Juhlavuosi eskaloitui lokakuussa hermoromahdukseen, jolloin itkin muun muassa keittiön lattialla, autossa, sängyssä, lauantaiaamuna, keskiviikkoiltana ja perjantaina. Loppuajat saarella tein töitä Thorne Bayn postissa ja huoltomasemalla, mikä toi miellyttävää tarpeellisuuden tunnetta elämään. Ristiriitaisesti se tuntui samalla pohjanoteeraukselta, koska ei sitä juuri tohtoriksi väiteltyään ja sitä seuraavassa "mikä minusta tulee isona" -kriisissä välttämättä haluaisi käännellä hodareita ja jakaa täysin järjetöntä määrää mainoslehtisiä ihmisten postilaatikoihin. Ei vaikka saisikin kutsua itseään The Post Masteriksi tai tökkiä asiakkaana käyviä Trumpin kannattajia korostamalla omaa maahanmuuttajastatustaan.

Tämä vuosi on kuitenkin ollut kaikin puolin muutamaa edeltäjäänsä valoisampi. Alkuvuodesta sain rahoitusta omaan postdoc-projektiin Suomen Kulttuurirahastolta, joka on varmasti ainut joka tähän projektiin tällä hetkellä uskoo. Tutkimuksen aiheesta enemmän joskus, kun homma on edes jotenkin hallussa. Paljastettakoon kuitenkin, että projekti on alkanut äärimmäisen kankeasti todella huonon ajankäytön suunnittelun takia sekä miltei vuoden oleskelu tutkimuksen ulkopuolella, minkä takia tieteen tekemiseen (=perseellään tietokoneen edessä istumiseen) vaadittavaa pitkäjänteisyyttä ja sinnikkyyttä on harjoiteltava uudestaan. Tällä hetkellä sinnikkyyttä on kahdentoista minuutin verran ennen kuin facebook rävähtää auki. Projektin alun aikataulua ovat vääristäneet myös mainittu urani TB:n asiakaspalvelun kultatyttönä, puolentoista kuukauden pituinen matka Suomeen sekä nyt viimeisenä sähäkkä muutto Ketchikaniin. Valoisin ja varmasti pitkäkestoisin ilon aihe, joka myös auttoi meidät pakoon saarelta, on Aaronin uusi työ. Aaron haki ja sai työn, joka vapauttti hänet perusmetsässä rämpimisestä täyspäiväiseen toimistotyöhön. Vajaan kuukauden osittaisen ja kolmen päivän kokoaikaisen työskentelyn perusteella Aaron näyttää viihtyvän uudessa työssään huomattavasti entistä paremmin, sillä hän kertoo ensimmäistä kertaa aikoihin työstään hymyillen ja innostuneesti. Uusi pesti tarjoaa Aaronitsulle uusia haasteita, hiljaisen toimiston sekä varmasti myös enemmän etenemismahdollisuuksia. Hyvä Aaron!

Muutto Ketchikaniin, joka sijaitsee maantieteellisesti mitättömän 45 kilometrin ja seitsemän tunnin matkustamisen, mutta henkisesti valovuosien päässä saarelta, oli varsin rivakka. Maaliskuun puolivälissä Aaron sai tietää työstään, viikon päästä meillä oli jo asunto vaikka sen piti olla miltei mahdotonta, sitten lähdin Suomeen ja lopullisesti me muutettiin viisi päivää mun Suomesta paluun jälkeen. Huolimatta siitä, että Aaronin firman kustantamat muuttopojat pakkasivat ja muuttivat omaisuutemme, tämä oli fyysisesti tähän astisen elämäni raskain muutto. Onhan se tietysti ihan saavutus, että yhdentoista tunnin aikaeron rasittaessa ja poskiontelotulehduksen jyllätessä saa eroteltua muuttokuormaan kuuluvat ja kuulumattomat asiat, siivottua ja puunattua entisen asunnon samalla hyvästellen hyviksi kavereiksi muodostuneita ihmisiä sekä purettua kahdentoista hengen Ruska-astiaston, johon kuuluu pataa, kippoa ja kuppoa niin perhanasti. Tajusinpa myös hamstranneeni yhteensä 15 samankokoista Marski-lasia, joka täydentää kivasti kaapeissamme majailevaa noin kuutta muuta vähintään kuuden hengen lasisettiä. Kenties meille vielä joskus tulee vieraita, jotta päästään kohottamaan kuohuviiniä, valko- ja punaviiniä, GT:tä sekä muita virvoitusjuomia. Alkakaapa te kolme lukijaani jo katselemaan lentolippuja!

Epäilen muuton muuttuvan todeksi vasta jonkin ajan kuluttua kunhan kroppa tointuu ja mieli alkaa tehdä pesäeroa Alcatraziin. Edessä on uusi moderni elämä, johon kuuluu internet ja ainakin ensi vuoden huhtikuuhun asti myös töitä mielenkiintoisen tutkimusprojektin parissa. Aaronillahan oli ja on vieläkin ihan vakipesti saman puljun hallussa eli siitä ei huolta toistaiseksi. Kyllä kannatti muhia vuosi ja yhdeksän kuukautta paskasaarella.

-Mari

ps. Stoffel on vuoden ja yhdeksän kuukauden ikäinen iso poika, joka osaa vaikka mitä temppuja ja toisinaan käyttäytyäkin. Mun ja Stoffen lempparitemppu on lelujen piilottaminen, joita Stoffeli voi sitten etsiä. Koira nukkuu sängyssä meidän välissä, on tosi pehmeä ja rakastaa frisbeetä sekä uimista.

Jäähyväisiä ja jälleennäkemisiä

En edes uskalla katsoa kuinka kauan on viimeisestä blogipostauksesta kulunut aikaa. Tiedän, aivan liian kauan, jotta tätä blogia edes viitsisi seurata. Mutta minulla on syyni hiljaisuudelle.

Ensin väänsin väitöskirjaa ja siihen kuuluvaa viimeistä artikkelia kuin viimeistä päivää. Tavallaan kyseessä oli myös viimeinen päivä, koska päivä väitökselle oli jo päätetty. Valmiiseen oli kuitenkin vielä pitkä matka, joten alkuvuodesta ei auttanut kuin istua koneen ääressä aamusta yöhön töitä tehden ja jättää blogihassuttelu huomioimatta.  Tuskailu tuotti tulosta sillä väitöskirja ja artikkeli ovat nyt valmiit ja ensimmäistä on puolustettu julkisesti. Tuntuu ihmeelliseltä, että se mikä alkoi lokakuussa 2011 on saatu päätökseen. On ihanaa, ettei kukaan enää voi udella koulun sujumisesta ja kestosta. On ollut sietämätöntä tuntea itsensä etenkin näiden uteluiden takia ikuisuusopiskelijaksi ja selittää kerta toisensa jälkeen, ettei jatko-opiskelija ihan oikeasti ole opiskelija vaikka titteli siihen viittaakin.  Enpä tosin itsekään ollut ihan varma mitä jatko-opiskelu tarkoittaa ennen urakkaan ryhtymistä, mutta onhan tässä mennyt mekoinen tovi eli kysymys kestosta on tavallaan ollut ihan oikeutettukin.Menneiden viiden ja puolen vuoden aikana minulle valkeni, että väitöskirjan tekeminen on ennen kaikkea yksinäistä, raskasta ja epävarmaa puuhaa. Vaikka väitöskirjatyöskentely ei usein palkitse tekijäänsä, niin ne muutamat vuosiin mahtuneet onnistumisen hetket ovat sitäkin suloisempia.  Outoa kyllä, onnistumisen hetkistä hienoimpia eivät olleetkaan niitä, kun artikkeli vihdoin hyväksytiin julkaistavaksi tai säätiöltä tupsahti apurahan myöntämisestä kertova kirje (Kiitos Jenny ja Antti Wihurin säätiö sekä Suomen kulttuurirahasto!). Suloisimpia onnistumisen hetkiä ovat olleet ne, kun painiskeli datan käsittelyn kanssa useamman viikon ja sai loputlta tiivistettyä tutkimuksen tulokset muutamaan taulukkoon, tai se kun usean viikon tukoksen jälkeen saikin aikaan useamman sivun raakaa tieteellistä tekstiä. Tai se, kun osaa oppimansa tuloksena antaa jollekin ihan päteviä ideoita eli olla vähän kuin asiantuntija.

Siltikin mieluisimpia ja mieleenpainuvimpia hetkiä tämän urakan aikana ovat olleet kohtaamiset ihmisten kanssa. Olen saanut tehdä töitä aivan huipputyyppien kanssa vaikka välillä tämä jääräpää olisi voinut kysyä, kuunnella ja toivoa enemmän apua. Meidän pieni, nelihenkinen tropiikkitiimi ja ympärilleni haalimat kaikki etäsatelliitit ovat tehneet tämän kompuroinnin mahdolliseksi ja heidän ansiostaan – sekä tietenkin hyvin kehittyneiden istumalihasteni ansiosta – tämä väitöstarina on saanut onnistuneen lopun. Harmillisesti väitöskirjatyöskentelyn loppuminen ja tälle vankilasaarelle muuttaminen tarkoittavat myös ihanista kollegoista luopumista. Yllättäen juuri työyhteisöstä luopuminen on aiheuttanut eniten luopumisen tuskaa. Työyhteisöllä en tarkoita yleensä sanan kliinistä merkitystä eli sitä satunnaista poppoota, jonka kanssa jakaa huoneet ja käytävät, vaan kaikkia niitä yksittäisiä ihania tai haastavia persoonia, joiden kanssa olen rupatellut metsätieteiden laitoksen käytäviä kuluttaessani. Niitä tyyppejä on muuten aika pirun paljon.

Jostain on kuitenkin luovuttava, jotta voi saada jotain uutta. En usko ihan täysin edellisen lauseen sisältöön, koska minähän olen hamsteri, mutta jotain perää lauseessa silti on. Palasin väitösretkeltäni saarelle noin viikko sitten ihan vain tajutakseni kuinka mahtaviin tyyppeihin olen täällä jo tutustunut. Heidän ansiostaan tämä paskasaari ei tunnu niin pahalta paikalta. Muutama esimerkki auttaa kuvainnollistamaan kohtaamaani ääretöntä ystävällisyyttä, joka on saanut minut aivan hämmästyksiin. Naarupin Hannah ja Stephen, jotka pitivät huolta Stoffesta kolme viikkoa Aaronin ollessa koulutuksessa ja minun Suomessa, olivat ensimmäiset paluun jälkeen kohtaamani naapuruston ihmiset. Vaikka jetlag painoi ja meinasin olla jo tosi kiukkuinen nälästä, niin painuttiin silti pellolle juoksuttamaan koiria ja vaihtamaan kuulumisia – jatkettiin siitä mihin viimeksi jäätiin. Seuraavana päivänä yksi tyyppi kutsui grillaamaan kalastamaansa jättimäistä lohta (king salmon) ja samaan syssyyn toinen naapuri toi kotiimme isot köntit juuri pyytämäänsä ruijanpallasta ja turskaa. Olipa ihan saakelin hyvää. Kaiken kruunasi ensimmäinen kauppareissu, jonka suoritin aika hikisenä patikoituamme Aaronin ja koiran kanssa helteessä. Ennen lähtöäni olin pyytänyt kauppiasta tilaamaan kahvijäätelöä. Kaupantäti oli huomannut tilaamansa kahvijätskin menekin olleen ennakoimattoman kova ja hän oli jemmannut yhtä pakettia paluuni aikaan jo loppuunmyydystä jätskierästä ihan minua varten. Se jätski olikin aivan erikoisen herkullista, koska siinä oli kahmalokaupalla ystävällisyyttä mukana! Niin ihania ihmisiä täällä asuu.

Koin tietenkin yhden tärkeimmistä jälleennäkemisistä jo ennen saarelle paluuta Ketchikanin lentokentällä. Hieman painostin Aaronia matkaamaan minua vastaanottamaan Ketchikanin lentokentälle, koska kolme yllättävän vähän ylipainoisen laukun kanssa kahden lautan ja yhden hotellin kautta saarelle suhailu olisi voinut olla liian haastava tehtävä. Lentokentällä vastassa olikin iloisen suloinen Aaron ja epäilevä Stoffel. Pikku koirasta oli puolessatoista kuukaudessa tullut iso teini-ikäinen lurjus, joka ei ensin edes meinannut tunnistaa minua. Muutaman nuuhkaisun jälkeen koiran muisti alkoi pelata ja pokka petti, minkä seurauksena saatiin aikaan iso show ja matkalaukkuhihnalla laukkujaan odottavien ihmisten huomio. Kesti kuitenkin vielä pari päivää ennen kuin koira suostui katsomaan suuntaani sitä kutsuessani, eihän hylkäämistä noin vain voikaan saada anteeksi. Aaronin kanssa kuukauden tai kahden erossaolo on tullut tutuksi kummankin työ- ja perhematkojen takia. Silti tämä jälleennäkeminen oli vähän erilainen. Ilman Aaronia en todellakaan olisi palannut tänne saarelle tai edes tähän maahan. Vielä päivä ennen paluulentojeni lähtöä sanoin Aaronille puhelimessa, että en halua tulla takaisin.  Enkä minä halunnutkaan, mutta eipä Aaronin kanssa ollakseni ollut muuta vaihtoehtoa.

Nyt, kun olen ollut paskasaarella viikon, en vieläkään voi kuvitella asuvani täällä kovinkaan pitkään ja alakulo nostaa päätään. Suurin syy poispääsystä haaveiluun on töiden olemattomuus enkä voi sanoa ettei saaren eristyneisyydellä ole mitään tekemistä viihtymättömyyteni kanssa. Mutta edellämainittujen ihmisten sekä jo monasti mainitun luonnon ansioista tämä on ihan siedettävää. Lisäksi ilmoittauduin vapaaehtoiseksi US forest servicelle ja pääsen osallistumaan kaikkiin kivoihin juttuihin tylsien juttujen jäädessä palkallisten kontolle. Aion ihan rehellisesti keskittyä kuorimaan kermat päältä vapaaehtoishommia valitessani. Tiedossa onkin jo yksi turpeen kairausretki, joka saattaa vaatia helikopterilennon ja ihan takuuvarmasti sisältää telttailua. Hähää, te palkatut ähäkutit, jotka kartoitatte maastoa ja etsitte potentiaalisia maavyörymäkohtia tulevilta metsänhakkuualueilta! Ehkäpä tämän pitikin mennä näin.

Jatkossa pyrin päivittämään tätä blogia kerran viikossa, jotta oma ja potentiaalisten seuraajien mielenkiinto pysyy yllä.

Tähän loppuun mainittakoon, että tämän postauksen teksti on ollut valmiina jo useamman päivän, mutta internetin kehnouden takia kuvien lataaminen on ollut mahdotonta ja julkaiseminen on sen seurauksena viivästynyt. Tuohon aikaikkunaan mahtuukin sitten jo yksi epätoivon pohjakosketus.

Yes we can!

Lupasin tänä vuonna hengittää syvempään kuin viime vuonna, ja parina edeltävänä viikkona olen pitänyt kiinni lupauksestani, jos paniikissa pussiin hengittäminen lasketaan. Pari viikkoa sitten tuli pieni hoppu, kun avattuani sähköpostin tajusin, että kuukauden sijaan minulla olikin ensin neljä päivää ja sitten vielä viikko aikaa kirjoittaa valmiiksi väikkäri ja yksi artikkelin käsikirjoitus. Mielessäni toistelin Obaman tyyliin yes we can, ja nyt urakka on ohi ja paperit lähti kumpaankin deadlineen ajallaan liikkeelle. Nyt odottelen kommentteja ja teen tutkimusaiheesta lisää taustatutkimusta ettei väitöstilaisuudessa tule ihan turpaan. Vaan eipä enempää siitä aiheesta ainakaan kuukauteen.

Ja ai miten onkaan monasti hengitys pysähtynyt, kun olen seurannut Amerikan nykyisen presidentin touhuista. Joka päivä lukiessani kyseisen imbesillin uusista toilailuista on verenpaineeni noussut ja raivo kihissyt. On pitänyt ihan meditoida ja mindfulnesoida useampaan kertaan ettei ole niin sanotusti pelipöksyt palaneet. Täällä saarella Trumpilla on hyvin vahva tukijakunta, kuten olen tainnut mainitakin. Saaren pienuuden takia tuntuu, että on jatkuvasti varottava sanojaan vaikka oikeasti tekisi mieli vain tiuskia ja haukkua tukijoita ääliöksi. En vieläkään voi ymmärtää miten kukaan voi edes protestina kannattaa äkkipikaista, provosoivaa rasistia, jolla ei ole käytöstapoja. Jos politiikkaa tehtäisiin hiekkalaatikossa, Donald olisi hakattu hiekkalapioilla henkihieveriin ja haudattu isoimman hiekkalinnan alle, oman äitinsä toimesta. Onhan tämä aivan uudenlainen viha toisaalta hienoa materiaalia itsetutkiskeluun.

Voin vannoa, että yhtenä iltana Stoffelkin jähmettyi kauhusta eikä hetkeen edes hengittänyt. Kyseisenä iltana oveemme koputettiin ja avattiin saman tien ulkoapäin, mistä Stoffel luonnollisesti meni aivan sekaisin ja jähmettyi pelokkaasti haukkumaan tunkeilijaa. Taisi siinä tulla pissatkin lattialle, kun oli niin jännä tilanne. Yhtä nopeasti kuin pelko syntyi, se myös lamaantui, kun sisään asteli pieni koiradaami. Se oli ihastusta ensisilmäyksellä ja koirat juoksivat ympäri asuntoa täydelliseen uupumukseen asti. Hurjan leikin jälkeen olikin hyvä mennä nukkumaan oman lauman kanssa, etenkin koska koira saa nykyisin nukkua sängyssämme. Näin siis siitä huolimatta, että sovittiin, ettei niin tule koskaan käymään. Tosin parina yönä, kun olen herännyt raskaaseen tunteeseen ja rahisevaan kuorsaukseen, ja hetken silmiäni hierottuani todennut  tämän johtuvan päälläni retkottavasti kuorsaavasta koirata, olen katunut päätöstä. Vähän nolottaa myös tämä periaatteista lepsuilu, mutta hei, kokeilepa itse asua saarella, jossa on yksinäistä eikä mitään koskaan tapahdu.

Tosin nyt täällä blogikentällä alkaa tapahtua enemmän, koska on vähän enemmän luppoaikaa ja aurinkokin paistaa enemmän niin ulkona kuin mielessänikin. Jälkimmäistä aurinkoa täytyy tosin auttaa muun muassa lasillisella viiniä ja suklaalla. Ja vaikka tämä saari onkin ihan paska, näin aikuismaisesti sanottuna, niin on täällä hienoja maisemia. Lisäksi mun koira ja mies on komeita ja osaavat poseerata. Kuvat on otettu kännykällä, muistaakseni viime viikolla, jolloin soittelin vanhempieni kanssa. Koska nettiyhteys on käsittämättömän huono meillä sisällä, niin menen yleensä ulos pitääkseni yhteyttä ihmisiin. Naapurit luovat välillä outoja katseita, kun näkevät minut aamukahdeksalta seisomassa vesisateessa kumisaappaat, rotsi ja yöpuku päällä. Nykyisin tosin raahaudun laiturille asti ja ihan vaatteet päällä, koska meidän asuinrakennuksessa on äänekäs kattoremontti. Ja kuvista voitte päätellä, ettei se laiturille raahautuminen ole ollenkaan vastenmielistä ainakaan selkeällä säällä.

PS. Aaron voi ihan hyvin, päivät se on metsässä ja illat me katsotaan Mad Meniä. Tällä viikolla se on tosin vähän väsynyt, koska teki viikonloppuna töitä kielentarkastajana. Palkkioksi kielentarkastuksesta Aaron on saanut kotikutoisia ylirasvaisia mustikkamuffineja ja maailman lättänimpiä sämpylöitä. Toivottavasti Aaron ei ota esimerkkiä Mad Menistä, koska muuten tämä maailman surkein kotivaimo saa kenkää.