Eka telttaretki saarella

Viime viikonloppuna mentiin telttaretkelle, joka oli minulle ensimmäinen laatuaan tällä saarella. Samalla se oli myös ensimmäinen yhteinen telttaretki sitten vuoden 2015, koska emme olleet Aaronin kanssa samalla mantereella viime vuonna otollisimman telttakauden aikaan ja saarelle muuton jälkeen synkkenin ja keskityin väikkäriin. Nyt pistettiinkin sitten parastamme.

Nukuttiin lauantaina kotona pitkään ja pakattiin retkikamoja hartaasti, olimmehan hieman pakkauskohmelossa liian pitkän retkeilemättömyyden jälkeen. Yllätykseksemme pakkaamiseen kevään hylkäämisten jälkeen nuivasti suhtautuva herra Stoffel suostui käyttäytymään melko rauhallisesti koko pakkausoperaation ajan. Kenties muiden romppeiden sekaan pinotut luut, viltit ja koiranruot saivat hurtan tajuamaan, että kyseessä on ihan koko perheen retki.

Olemme parin viime viikon ajan kartoittaneet etukäteen hyviä retkikohteita tässä lähistöllä. Ollaan hylätty auto tien laitaan ja patikoitu lyhyitä, mutta jyrkkiä rinteitä laskeutuen ja äärimmäisen haastavia agilityratoja muistuttavien ryteiköjen läpi patikoiden meren äärelle. Tällälailla haravoimalla ja GoogleMapsin ilmakuvien avulla olimme etukäteen paikantaneet melko ison ja suojaisan rannan erään joen lasku-uoman läheltä. Sinne päätimme perustaa leirin.

Seurattiin tuota pienehköä, mutta runsaana virtaavaa jokea rinnettä alas, merta kohti. Aaron tiiraili samalla hyviä kalastuspaikkoja ja minä yritin kuvata ylvästä vesiputousta, jokea reunustavaa vehreyttä ja hienoja rantakiviä, jotka kaikki ovat mahtavuudessaan amatöörikuvaajalle kovin hankalia kohteita.

Rantakivikon lähistöltä, löytyi sopivan tasainen alusta teltalle merisaukkojen (Aaron sanoi, että ne oli kyllä jokisaukkoja) sulkeutuneen pop up -ravintolan lähistöltä. Päättelin tämän kaiken saukon kakan ja simpukankuorien määrästä ja tuoreusasteesta. Laitettiin teltta pystyyn, avattiin viinipullo ja ryhdyttiin valmistamaan illallista. Listalla oli soijaruohetta, tatteja ja lehtikaalia pussiperunamuusin kanssa nautittuna. Lopputulos oli äärimmäisen suolaista, hivenen vatsavaivojen lopputulosta muistuttavan näköistä moskaa, joka kuitenkin sujahti ruokailijoiden mahaan – oltiinhan me päivän aikana tarvottu rinteitä ylös ja alas useampaan otteeseen ja nälkähän sellaisesta tulee. Aaronin kanssa keräiltiin seuraavaksi ajopuista kokko ja koiraa alkoi nukuttaa ihan vietävästi. Koiran nukahdettua viltille me jatkettiin maailman parantamista viinin voimalla. Kylläpä saatiinkin myös tästä Paskasaaresta vähän parempi paikka!

Aamulla eli kello 3.00 korpit alkoivat aamujuoruilun lähistöllä, joka tietysti sai meidätkin hereille. Avattiin teltan ovia ja ihailtiin hetki maisemaa ennen kuin uni sai uudestaan huokuteltua matkaansa. Virallisen ja onneksi myöhemmän herätyksen jälkeen keiteltiin aamupuuroa ja syötiin hapankorppuja (Täältä Paskasaarelta saa ihan oikeita Vaasan Hapankorppuja!). Muutama ryhävalas uiskenteli meidän poukaman ohi.

Olipa oiva telttareissu!

Alla olevien kuvien resoluutio on hyvin alhainen, jotta saisin edes jotain kuvamateriaalia ladattua huonosta nettiyhteydestä huolimatta. Ei se lopputulos vaan ajatus, eikös niin?

Joen vartta ja puskien läpi patikoimme kivikkoiselle rannalle. Vilkutettiin ohi paahtavalle jättiläismäiselle risteilyalukselle, jonka jättitelevisio näkyi hetken aikaa myös meille. Olipa meillä myös hetken ajan myös netti- ja puhelinyhteys, koska aluksen kantama riitti rannalle asti. Huomattiin se tosin vasta seuraavana päivänä, kun nettiyhteydestä ilmoittanut tekstiviesti saapui.

Käytettiin metsätieteiden laitoksen väen lahjoittamaa, jopa näinkin fiinin naisen kuin minun käteen sopivaa kirvestä kuivimpien ajopuiden pilkkomiseen. Kyllä tuli reppukokoinen kirves tarpeeseen - aika oivaltavaa sakkia metsätieteilijöiden joukossa! 

Villi päivä sai pikkukoiran kovin uneliaaksi. Haukkua ei kiinnostanut alkuruinailujen jälkeen edes herkullinen sössömuussi vaan uni painoi silmät kiinni.

Yöllä Herra Stoffel kuuli ääniä ja murisi syvällä rintaäänellään, mutta aamulla horisontissa häämöttävä kirkas taivas pyyhki kaikki öiset pelot myös pikkukoiran mielestä.

Yes we can!

Lupasin tänä vuonna hengittää syvempään kuin viime vuonna, ja parina edeltävänä viikkona olen pitänyt kiinni lupauksestani, jos paniikissa pussiin hengittäminen lasketaan. Pari viikkoa sitten tuli pieni hoppu, kun avattuani sähköpostin tajusin, että kuukauden sijaan minulla olikin ensin neljä päivää ja sitten vielä viikko aikaa kirjoittaa valmiiksi väikkäri ja yksi artikkelin käsikirjoitus. Mielessäni toistelin Obaman tyyliin yes we can, ja nyt urakka on ohi ja paperit lähti kumpaankin deadlineen ajallaan liikkeelle. Nyt odottelen kommentteja ja teen tutkimusaiheesta lisää taustatutkimusta ettei väitöstilaisuudessa tule ihan turpaan. Vaan eipä enempää siitä aiheesta ainakaan kuukauteen.

Ja ai miten onkaan monasti hengitys pysähtynyt, kun olen seurannut Amerikan nykyisen presidentin touhuista. Joka päivä lukiessani kyseisen imbesillin uusista toilailuista on verenpaineeni noussut ja raivo kihissyt. On pitänyt ihan meditoida ja mindfulnesoida useampaan kertaan ettei ole niin sanotusti pelipöksyt palaneet. Täällä saarella Trumpilla on hyvin vahva tukijakunta, kuten olen tainnut mainitakin. Saaren pienuuden takia tuntuu, että on jatkuvasti varottava sanojaan vaikka oikeasti tekisi mieli vain tiuskia ja haukkua tukijoita ääliöksi. En vieläkään voi ymmärtää miten kukaan voi edes protestina kannattaa äkkipikaista, provosoivaa rasistia, jolla ei ole käytöstapoja. Jos politiikkaa tehtäisiin hiekkalaatikossa, Donald olisi hakattu hiekkalapioilla henkihieveriin ja haudattu isoimman hiekkalinnan alle, oman äitinsä toimesta. Onhan tämä aivan uudenlainen viha toisaalta hienoa materiaalia itsetutkiskeluun.

Voin vannoa, että yhtenä iltana Stoffelkin jähmettyi kauhusta eikä hetkeen edes hengittänyt. Kyseisenä iltana oveemme koputettiin ja avattiin saman tien ulkoapäin, mistä Stoffel luonnollisesti meni aivan sekaisin ja jähmettyi pelokkaasti haukkumaan tunkeilijaa. Taisi siinä tulla pissatkin lattialle, kun oli niin jännä tilanne. Yhtä nopeasti kuin pelko syntyi, se myös lamaantui, kun sisään asteli pieni koiradaami. Se oli ihastusta ensisilmäyksellä ja koirat juoksivat ympäri asuntoa täydelliseen uupumukseen asti. Hurjan leikin jälkeen olikin hyvä mennä nukkumaan oman lauman kanssa, etenkin koska koira saa nykyisin nukkua sängyssämme. Näin siis siitä huolimatta, että sovittiin, ettei niin tule koskaan käymään. Tosin parina yönä, kun olen herännyt raskaaseen tunteeseen ja rahisevaan kuorsaukseen, ja hetken silmiäni hierottuani todennut  tämän johtuvan päälläni retkottavasti kuorsaavasta koirata, olen katunut päätöstä. Vähän nolottaa myös tämä periaatteista lepsuilu, mutta hei, kokeilepa itse asua saarella, jossa on yksinäistä eikä mitään koskaan tapahdu.

Tosin nyt täällä blogikentällä alkaa tapahtua enemmän, koska on vähän enemmän luppoaikaa ja aurinkokin paistaa enemmän niin ulkona kuin mielessänikin. Jälkimmäistä aurinkoa täytyy tosin auttaa muun muassa lasillisella viiniä ja suklaalla. Ja vaikka tämä saari onkin ihan paska, näin aikuismaisesti sanottuna, niin on täällä hienoja maisemia. Lisäksi mun koira ja mies on komeita ja osaavat poseerata. Kuvat on otettu kännykällä, muistaakseni viime viikolla, jolloin soittelin vanhempieni kanssa. Koska nettiyhteys on käsittämättömän huono meillä sisällä, niin menen yleensä ulos pitääkseni yhteyttä ihmisiin. Naapurit luovat välillä outoja katseita, kun näkevät minut aamukahdeksalta seisomassa vesisateessa kumisaappaat, rotsi ja yöpuku päällä. Nykyisin tosin raahaudun laiturille asti ja ihan vaatteet päällä, koska meidän asuinrakennuksessa on äänekäs kattoremontti. Ja kuvista voitte päätellä, ettei se laiturille raahautuminen ole ollenkaan vastenmielistä ainakaan selkeällä säällä.

PS. Aaron voi ihan hyvin, päivät se on metsässä ja illat me katsotaan Mad Meniä. Tällä viikolla se on tosin vähän väsynyt, koska teki viikonloppuna töitä kielentarkastajana. Palkkioksi kielentarkastuksesta Aaron on saanut kotikutoisia ylirasvaisia mustikkamuffineja ja maailman lättänimpiä sämpylöitä. Toivottavasti Aaron ei ota esimerkkiä Mad Menistä, koska muuten tämä maailman surkein kotivaimo saa kenkää.
 

 

 

Lupauksia hengittämisestä

Uutta vuotta on koettu jo pari viikkoa ja miltei saman ajan on tämä blogiteksti muhinut tiedostossa julkaisuaan odottamassa. Koska sisältö toimii vieläkin, niin jauhetaanpa hetki vuodenvaihteesta ja niistä kuuluisista lupauksista, joita en tänäkään vuonna kunnolla tehnyt. En tehnyt ainakaan niitä tyypillisiä joka vuotisia lupauksia, koska tänä vuonna niitä ei ollut tarvetta kierrättää. Paino on nimittäin TB:ssä pudonnut yli sen naistenlehdistä tutun viiden kilon tavoitteen – tosin nyt olen aloittanut massakauden nauttimalla jäätelöä joka ilta ihan vain sen takia, että elämässä pitää olla jotain sisältöä. Paikallinen karamellivalikoima ei kuitenkaan hivele makunystyröitäni eikä täällä voi kunnolla humaltuakaan, koska sitä pubia ei vieläkään ole, joten ei tarvitse lupailla vähentävänsä karkin syöntiä ja alkoholin juontia. Salijäsenyyttä ei myöskään tarvitse hankkia, koska ei täällä ole kuntosalia ja energinen koira muuttuu T-Rexiksi sohvalla maatessaan, joten liikunta tulee ihan vain koiraa ulkoiluttamalla.

Kenties tänä vuonna voisikin siis keskittyä trendikkäästi henkiseen hyvinvointiin. Ihan vain siihen, ettei isän tarvitse kysellä olenko masentunut, kuten edellisen blogikirjoituksen jälkeen kävi. Vaan oikeassahan iskä tietenkin oli. Kyllä viime vuoden loppupuoli oli aika masentava eikä valoa auringonpaisteesta huolimatta näkynyt.

Onneksi tämä vuosi saarella on pääasiassa alkanut paremmin kuin viime vuosi päättyi. Syynä varmasti on, että vietettiin joulu ja välipäivät poissa saarelta ja etäisyyden ottaminen auttaa näkemään lähelle. Joululoma oli kuitenkin melko erilainen kuin haaveilin. Olin jo etukäteen epäileväinen oman sietokykyni suhteen, koska viimeiset pari viikkoa saarella olivat menneet aika synkissä tunnelmissa eivätkä työtkään sen seurauksena oikein edenneet toivottuun tahtiin. Epäilyni osuivat kuitenkin jopa alakanttiin, sillä valmiiksi stressaantunut henkilö ei todellakaan selviä kunnialla tilanteesta, jonka aineksina on puolivuotias vauva, kaksi kissaa ja iloinen koiranpentu, joka on oppinut haukkumaan turhankin tehokkaasti. Oikeastaan oli kuitenkin hyvä, että joululoma tuntui siltä kuin olisi ollut kuusi päivää kuumalla liedellä muhineessa pressopannussa. Sen jälkeen nimittäin oli kiva palata saarelle omaan rauhaan ja kotiin.

Siispä, huolimatta siitä, että vuodenvaihde meni ripuloivan koiran kanssa lentokentillä ja hotelleissa, niin vuoden 2016 viimeiset minuutit menivät oikein mukavasti. Päätettiin Aaronin ja koiran kanssa hotellin sängyllä loikoillen ja Star Trekiä katsellen, että tästä vuodesta tulee tosi hyvä. Sovittiin, että minä harjoittelen syvään hengittämistä ja koira lopettaa puremisen eikä jatka haukkumisen harjoittelua vaan keskittyy tottelevaisuuteen. Aaronin lupaus jäi vähän puolitiehen, koska se ei saanut puheenvuoroa, mutta hiljaa mielessäni pohdin antavani niitä enemmän tänä vuonna. Esimerkiksi viime viikolla käytiin ihan asiallinen keskustelu, jonka seurauksena Aaron päätti, että tekemäni borssikeiton sijaan syödään pakastepizzaa lounaaksi.

Saarelle paluuta helpotti myös tavattoman kaunis talvisää, joka tosin viime viikonloppuna muuttui vesisateeksi. Kauniista talviretkestä, kuitenkin muistona kuvasarja retkeltä, jolloin käytiin Balls Laken retkeilyalueella ja polkujen sijaan käyskenneltiin järven jäällä. Siellä jäällä syntyi ajatus väikkärin otsikosta eli kyllä sekin elämän ankeuttaja hitaasti etenee. Kyllä kuulkaa, ihmisten sielu lepäsi ja koiran jalat kuluttivat loputonta energia määräänsä. Lisäksi mieltä lämmitti taannoin ruokakaupan täti, Trish, joka oli ollut hieman huolissaan, koska ei ollut nähnyt meikäläistä kaupassa pitkään aikaan. Poissaolo teki tästä saaresta enemmän kodin tuntuisen.

Tästä tulee perkeleen positiivinen vuosi. Se alkoikin jo ennennäkemättömän hienosti, kun minusta tuli pienen daamin täti heti vuoden ensimmäisenä päivänä.