Eka telttaretki saarella

Viime viikonloppuna mentiin telttaretkelle, joka oli minulle ensimmäinen laatuaan tällä saarella. Samalla se oli myös ensimmäinen yhteinen telttaretki sitten vuoden 2015, koska emme olleet Aaronin kanssa samalla mantereella viime vuonna otollisimman telttakauden aikaan ja saarelle muuton jälkeen synkkenin ja keskityin väikkäriin. Nyt pistettiinkin sitten parastamme.

Nukuttiin lauantaina kotona pitkään ja pakattiin retkikamoja hartaasti, olimmehan hieman pakkauskohmelossa liian pitkän retkeilemättömyyden jälkeen. Yllätykseksemme pakkaamiseen kevään hylkäämisten jälkeen nuivasti suhtautuva herra Stoffel suostui käyttäytymään melko rauhallisesti koko pakkausoperaation ajan. Kenties muiden romppeiden sekaan pinotut luut, viltit ja koiranruot saivat hurtan tajuamaan, että kyseessä on ihan koko perheen retki.

Olemme parin viime viikon ajan kartoittaneet etukäteen hyviä retkikohteita tässä lähistöllä. Ollaan hylätty auto tien laitaan ja patikoitu lyhyitä, mutta jyrkkiä rinteitä laskeutuen ja äärimmäisen haastavia agilityratoja muistuttavien ryteiköjen läpi patikoiden meren äärelle. Tällälailla haravoimalla ja GoogleMapsin ilmakuvien avulla olimme etukäteen paikantaneet melko ison ja suojaisan rannan erään joen lasku-uoman läheltä. Sinne päätimme perustaa leirin.

Seurattiin tuota pienehköä, mutta runsaana virtaavaa jokea rinnettä alas, merta kohti. Aaron tiiraili samalla hyviä kalastuspaikkoja ja minä yritin kuvata ylvästä vesiputousta, jokea reunustavaa vehreyttä ja hienoja rantakiviä, jotka kaikki ovat mahtavuudessaan amatöörikuvaajalle kovin hankalia kohteita.

Rantakivikon lähistöltä, löytyi sopivan tasainen alusta teltalle merisaukkojen (Aaron sanoi, että ne oli kyllä jokisaukkoja) sulkeutuneen pop up -ravintolan lähistöltä. Päättelin tämän kaiken saukon kakan ja simpukankuorien määrästä ja tuoreusasteesta. Laitettiin teltta pystyyn, avattiin viinipullo ja ryhdyttiin valmistamaan illallista. Listalla oli soijaruohetta, tatteja ja lehtikaalia pussiperunamuusin kanssa nautittuna. Lopputulos oli äärimmäisen suolaista, hivenen vatsavaivojen lopputulosta muistuttavan näköistä moskaa, joka kuitenkin sujahti ruokailijoiden mahaan – oltiinhan me päivän aikana tarvottu rinteitä ylös ja alas useampaan otteeseen ja nälkähän sellaisesta tulee. Aaronin kanssa keräiltiin seuraavaksi ajopuista kokko ja koiraa alkoi nukuttaa ihan vietävästi. Koiran nukahdettua viltille me jatkettiin maailman parantamista viinin voimalla. Kylläpä saatiinkin myös tästä Paskasaaresta vähän parempi paikka!

Aamulla eli kello 3.00 korpit alkoivat aamujuoruilun lähistöllä, joka tietysti sai meidätkin hereille. Avattiin teltan ovia ja ihailtiin hetki maisemaa ennen kuin uni sai uudestaan huokuteltua matkaansa. Virallisen ja onneksi myöhemmän herätyksen jälkeen keiteltiin aamupuuroa ja syötiin hapankorppuja (Täältä Paskasaarelta saa ihan oikeita Vaasan Hapankorppuja!). Muutama ryhävalas uiskenteli meidän poukaman ohi.

Olipa oiva telttareissu!

Alla olevien kuvien resoluutio on hyvin alhainen, jotta saisin edes jotain kuvamateriaalia ladattua huonosta nettiyhteydestä huolimatta. Ei se lopputulos vaan ajatus, eikös niin?

Joen vartta ja puskien läpi patikoimme kivikkoiselle rannalle. Vilkutettiin ohi paahtavalle jättiläismäiselle risteilyalukselle, jonka jättitelevisio näkyi hetken aikaa myös meille. Olipa meillä myös hetken ajan myös netti- ja puhelinyhteys, koska aluksen kantama riitti rannalle asti. Huomattiin se tosin vasta seuraavana päivänä, kun nettiyhteydestä ilmoittanut tekstiviesti saapui.

Käytettiin metsätieteiden laitoksen väen lahjoittamaa, jopa näinkin fiinin naisen kuin minun käteen sopivaa kirvestä kuivimpien ajopuiden pilkkomiseen. Kyllä tuli reppukokoinen kirves tarpeeseen - aika oivaltavaa sakkia metsätieteilijöiden joukossa! 

Villi päivä sai pikkukoiran kovin uneliaaksi. Haukkua ei kiinnostanut alkuruinailujen jälkeen edes herkullinen sössömuussi vaan uni painoi silmät kiinni.

Yöllä Herra Stoffel kuuli ääniä ja murisi syvällä rintaäänellään, mutta aamulla horisontissa häämöttävä kirkas taivas pyyhki kaikki öiset pelot myös pikkukoiran mielestä.

Tuumasta toimeen

Viimeksi valitin yksinäisyydestä ja ihmisten tapaamisen haastavuudesta. Tartuinpa sitten tuumasta toimeen ja tein asialle jotakin.

Eräänä aamuna marssin kirjastoon, istuin kokouksessa, varmistin lupaukseni mennä joulumyyjäisiin kirjoja kaupittelemaan (voihan pentele) ja sain kutsun liittyä iltamiin, joissa punotaan koreja. Tänään kerroin huoltoaseman tädille, että pelkään kuollakseni huomista lauttamatkaa mantereelle, koska kärsin matkapahoinvoinnista. Onneksi jaoin pelkoni, sillä sain aivan mahtavan vinkin aloittaa yrjölääkitys jo tänään. Toivottavasti tämä kikka auttaa, sillä meri on marraskuisessa myrskyssä kaikkea muuta kuin lempeää liplatusta.

Olen myös opetellut käyttämään puhelimen ääniviestipalvelua. Se on tuonut tällä viikolla jo kaksi hyvää uutista. Juuri äsken viesti kertoi, että meidän huonekalut saapuvat saarelle 14. marraskuuta eli ihan vähän yli viikon päästä. Oi, onnea! Vaan kyllä mielestäni sanonta ”koti on siellä missä sydän on” on täyttä puppua, koska vaikka meno olisi kuinka sydämellistä, niin ei se ole kotoisaa ilman omia mööpeleitä ja aarteita. Listattakoon kolme jostain syystä kaipaamaani asiaa: venäläinen vanerinen säilytysrasia, kukkaruukut ja matot. Kahden ilmapatjalla vietetyn kuukauden jälkeen selkäni ja kahden kuukauden kädet ja selän raiskaavassa asennossa väikkärin ja artikkelien kirjoittelun jälkeen epäilen, voiko vartaloni enää koskaan tottua ergonomiseen elämiseen.

Onneksi ruhjottujen lihaksien varalla on jo olemassa vetreyttämissuunnitelma. Huomenna me mennään lauttailemaan mantereelle, koska haetaan meille ihan oikea koiranpentu. Enpä olisi uskonut, että elinikäisen haaveen toteuttaminen vaatii muuttamista erityksiin, mutta ehkä jokaisella pilvellä sittenkin on hopeareunus. Toivottavasti mulla on kolmenn tunnin oksentamisen jälkeen voimia ottaa pentu vastaan. Paluumatkakin kestää valitettavasti samat kolme tuntia, joten illalla pennun lohduttelu voi olla uupunutta. Toivottavasti koira ei ole huonovointista sorttia.

Se toinen ääniviesti liittyi tietenkin tähän pentukoiraan. Saarella käy kaksi kertaa kuukaudessa eläinlääkäri, jonka vastaanottoajat ovat luonnollisesti aivan täyteen varattu. Olimme jo varanneet rokotusta varten ajan mantereen eläinlääkäriltä ja pelkäsin lauttailua jo etukäteen. Ääniviesti kuitenkin pelastaa meidät ylimääräiseltä lauttailulta, koska se kertoi meidän saaneen peruutusajan parin viikon päähän. Näiden kahden iloisen uutisen jälkeen mietin vain onko jokaisella onnea rajallisesti vai rajattomasti? Taidanpa uskoa rajattomuuteen ja siihen, että kotona itkemisen sijaan pitää nostaa ahteri penkistä ja kävellä tulta päin.

P.S. Jatkossa tämä on sitten varmaan koirablogi.

Last time I complained about loneliness and the hardness of making new friends. Well, better to act than be sorry. So one morning I walked to the library, took part to the meeting of “Friends of the Thorne Bay Library”, promised to go to Christmas market to sell some books (damn) and got invitation to go to make baskets. Today I told to the lady at the gas station, that I am extremely worried about the ferry trip we’ll take tomorrow to Ketchikan, because I am getting easily seasick and the ocean is anything but calm on November. Gas station lady told, that it is a good idea to start to take medication against motion sickness already today. I really hope that this trick will work, because otherwise I spend three hours in the bathroom and miss the nice landscapes.

I have also learned to use the voicemail service of my phone. And oh, how happy has that service made me already twice. Just a moment ago voicemail told me that our furniture will arrive to this island on 14^th of November, which is just a bit more than a week ahead! I think that saying “home is where the heart is” is just nonsense. No matter how hearty life would be, it is still a little bit gloomy without your own treasures. I am not sure if my back or my hands will ever recover after sleeping two months on an air mattress and working full days with computer in bad ergonomic position. Well, luckily we have a good workout plan for the rusty muscles and aching backs.

Tomorrow we will have a ferry trip to Ketchikan, because we are going to pick a puppy from there. It is a real living dog puppy, which will keep us active and in good shape! Who would have guessed to make your lifetime dream to happen you just have to move into the middle of nowhere. Perhaps there is a silver lining on every cloud after all. I just hope that the puppy won’t feel motion sickness, because I am not sure if Aaron could handle two vomiting creatures on the ferry on our way back to home.

Clearly, that second voicemail was related to the puppy. A vet comes to this island only twice a month, which naturally means they all fully booked to the end of the world. We had accepted this fact and booked times for the vaccinations and medical checks from the vet in Ketchikan, and I was already worrying for the coming ferry trips. However, the voicemail saved us from the additional sailing by telling us about a cancellation time, which worked perfectly to our schedule. This just makes me wonder whether luck is a limited or unlimited natural resource. I want to believe that it is unlimited and to the fact that sometimes you just have to work a little bit more than usually to be lucky.

P.S. In the future this blog will likely on the life of Stoffel the puppy.