Automeditaatiota

Pari viikkoa sitten pakkasin koiran kuljetuslaatikkoon, teltan rinkkaan ja uuden automme rekisteripaperit käsveskaan. Suuntasin ensin Ketchikanin eläinlääkäriin hankkimaan koiralle terveen paperit, jotta hurtta sai lentää kanssani edesssä olleen pitkän automatkan alkupäähän. Eläinlääkärin jälkeen suuntasin lentokentän baariin, missä join ihanan kylmän oluen ja mietin, että tässä sitä nyt taas mennään.

Muutamaa viikkoa ennen lentokenttäolutta olimme Aaronin kanssa tehneet hankintoja kotisohvalta käsin ja Oregonissa toimivien kaksoisagenttiemme avustuksella. Me bongattiin netistä auto ja kajakit, jotka Aaronin vanhemmat tarkastivat kelvollisiksi. Auto on vuosimallia 2002 ja kajakit 2004, mutta yllättäen kummatkin olivat miltei koskemattoman näköisiä. Koska minulla on saarella vain aikaa ja Aaronin piti alkuperäisen tilannekatsauksen perusteella painua pusikkoon viikoksi, niin hankintojamme hakemaan lähdin vain minä ja koira.

Oregonissa meitä tervehti aurinko ja appivanhemmat, joita kaikkia oli yhtä ihana ja lämmin nähdä. Vietin Oregonissa miltei viikon, jona ainaka päivät täyttyivät oleellisten asioiden hankkimisesta. Mukaan tarttui muun muassa kuljetusteline kajakeille, kuivapusseja, koiralle pelastusliivit, , iso kasa juustoja (pekorino, parmesan ja manchego, kuinka olenkaan teitä kaivannut!)  ja monenmoista muuta purtavaa, jota ei saarelta saa. Iltaisin istuttiin patiolla ja nautittiin gin toniceja, hyvää viiniä tai olutta. Oli lämmin, kalkkunat vierailivat pihapiirissä ja koira rakasti pitkiä hetkiä pihalla. Kun koira lentokellä vain hetki ennen lähtöämme haukkui hermostuneesti nurmikolla makaavalle miehelle, tajusin, ettei olla saarelle muuton jälkeen vain istuttu nurmikolla ja hengailtu, nautittu auringosta, siemailtu viiniä. Suurin syy nurmikolla istumisen puuttumiselle on nurmialueiden uupuminen, jatkuvat sateet sekä meidän talvinen muuttoajankohta. Tilannetta tuli korjattua Oregonissa, mutta samaa pitää jatkaa myös Saarella vaikkapa sitten kallioilla istumisella.

Tuli päivä, jolloin meidän piti aloittaa nelipäiväinen automatka takaisin ylös, kuten Alaskaan matkaamista etelästä käsin kutsutaan. Reitti ylös kulki Portlandin ja Seattlen ohi Brittiläiseen kolumbiaan, jonka osalta reittisuunnitelmat menivät uusiksi vain paria päivää ennen lähtöä. Valtavat maastopalot olivat nimittäin pakottaneet sulkemaan yhden suurista valtateistä. Nerokkaasti haalin reitilleni muutaman sata kilometriä lisää kiertääkseni tulipalot. Onnistuin suorituksessa nipin napin, sillä ohitettuani Kamloopsin kaupungin savu alkoi jo saavuttaa minua ja jo seuraavana päivänä käyttämäni reitin osia oli suljettu maastopalojen vuoksi. Itse selvisin savuvahingoin, mutta muutama kylä ei selvinnyt.

Aivan alkumatkasta näin pienemmän mittakaavan katastrofin, joka järkytti minua suuresti. Hieman ennen Seattlen ruuhkaa ja viisikaistaista moottoritietä, minut ohitti moottoripyöräilijä. Vain hetkeä myöhemmin näin moottoripyöräilijän ruumiin maassa retkottomassa. Moottoripyörän ja auton kolarissa väistämättä pienempään osapuoleen oli sattunut enemmän. Paikalle aiemmin osuneet ihmiset ohjasivat liikennettä pois ja joku yritti raivokkaasti elvyttää motoristia. Eloton ruumis pompsahteli painallusten tahtiin kuin Anne-nukke. Tuntui tyhjältä vain lipua tilanteen ohi pirteä biittisen hömpän pauhatessa radiossa. Tämä nopeasti ohi mennyt tilanne syöpyi mieleeni voimakkaasti ja väritti koko matkaa.

Kammottavuuksista huolimatta matkaan mahtui suuressa määrin mielettömän hienoja maisemia. Vuoria, jyrkänteitä, metsiä, jokia ja vesiputouksia. Koiran kanssa matkustamisen hyvä puoli on, että jalkautua pitää tasaisin väliajoin. Kierrettiin monen monta taukopaikkaa ja niiden lähipusikkoa, joista monet sijaitsivat miellyttävissä maisemissa ja koira pääsi uimaan monessa joessa. Koiran ansiosta myös ihmisiin kontaktin aivan uudella tavalla, kun monet halusivat paijata niin söpöä pikkukoiraa. Ujon koiran varjolla pystyin kuitenkin säätelemään kenen halusin koiraan koskevan ja kenen ei – koirahan olisi ujosti halunnut moikata miltei kaikkia.

Retkellä päivät meni ratin takana ja yöt kului teltassa. Ruoka koostui roskasta ja välipaloista. Juomana oli vettä ja kahvia. Viimeisenä iltana saavuin Prince Rubertiin, missä jouduin kuppaamaan pitkälle seuraavaan aamuun lauttaan lastautumista odotellessani. Aamupalan jälkeen, tasan kello 10.00, lautta saapui Ketchikaniin. Suuntasin lenkittämään koiran, hamstraamaan lisää roskaruokaa ja odottamaan seuraavan, kotisaarelle vievän lautan lähtemistä.

Sovittiin Aaronin kanssa treffit meidän läheiselle retkeilypaikalla, jotta koira saisi iltalenkin ja ettei se innostuksissaan pistäisi kotiamme remonttiin. Oli kaunis ilta ja auringonlasku. Ensimmäistä kertaa palasin saarelle levollisin mielin tai ainakin ensimmäistä kertaa se levollinen mieli on kestänyt ainakin paluun jälkeisen viikon verran. Neljä pitkää päivää tien päällä, usein hiljaisuudessa radiokuuluvuuden uupuessa, pakotti käymään päänsisäisiä keskusteluja. Ehkei tänne muuttaminen olekaan maailmanloppu, ehkä tästä voi selvitä täysjärkisenä, ehkä onkin hyvä hidastaa elämän tahtia, ehkä onkin vain hyväksyttävä ettei kovasti ikävöimäni elämä Helsingissä ole ihan oikeasti näin kovan ikävän arvoinen, ehkä hiljalleen opin myös elämään tällä uudella tavalla. Ehkä jatkossa en kutsu tätä paikkaa ainakaan kovin usein Paskasaareksi, kuten äitini on kainosti toivonut.

Hetki ennen kuin savu valtasi vuoret.

 

Maailman suurin kalastusvapa ja Kanadaan muuttoa kaipaa Herra Stoffel. Koira piti houkutella tuon maahanmuuttajien työllistämistä helpottavan lafkan edestä pekonilta tuoksuvien namien avulla.

Edna Bay

Olen vihdoin miltei vuoden pohtimisen jälkeen aloittanut urani US forest servicen vapaaehtoisena. En kyllä yhtään valita ensimmäisestä työkokemuksestani kyseisen lafkan ilmaisduunarina.

Päädyin kirjoittamaan vapaaehtoissopimuksen geologian osaston tyypin kanssa, koska osaston toimisto sijaitsee vain parin minuutin kävelymatkan päässä meidän kotoa. Kenties vielä suurempi painoarvo oli kuitenkin osastonjohtajan aktiivisella olemuksella sekä mielenkiintoisella puuhastelulla. Geologit eivät tutki maanvyörymien potentiaalia metsähakkuualueilla, kuten maaperäosaston tyypit tekee, vaan seikkailevat esimerkiksi Prince of Wales alueen valtavilla kalkkikivialueilla ja kairaavat tuhkanäytteitä turvekerrosten alta.

Pääsin itse osallistumaan noin kymmenen päivää kestävään kuoppainventointiin. Inventaariotiimimme majoittui 50 asukkaan Edna Bay kylässä varsin mukavaan mökkiin, jossa oli juokseva vesi, hiljainen ja tehokas generaattori sekä pieni jääkaappi. Juomavesi haettiin lähteestä ja ruoat sun muut käyttötuotteet tuotiin mukanamme, koska alueella ei ole kauppaa. Olutta ostettiin miltei liian vähän, koska viimeisenä iltana jouduttii jo jakamaan kaksi viimeistä olutta kristillisesti kolmeen osaan. Paikalle matkattiin veneellä, mutta ilmeisesti päivittäinen lentoyhteys on postikoneen mukana. Amazon Prime paketteja olikin tien varsien roskapisteillä (ojassa tai soramontussa puoliksi palaneina) yllättävän paljon.

Työtiimiimme kuului kolme henkilöä, kaksi geologia ja minä. Tajusin olevani jo vähän vanha, kun hampaita pestessäni katselin vessan peililstä vähän ryppyisiä suupieliäni, ja kun kerroin kahdelle 23-vuotiaalle kuinka itsekin olin miltei kymmenen vuotta sitten yhtä nuori ja villi. Onneksi ne nuoremmat tyypit oli tosi kypsiä ja itse olen aika epäkypsä, niin ikäni ei tuottanut ongelmia. Työtehtäviimme kuului rämpiä metsissä etsimässä kalkkikiveen veden syövyttäneitä kuoppia – sink holeja, niin kuin ne niitä kutsui – luolia ja monttuja. Kuoppien ympärille tehtiin noin 40 metriä leveä suojavyöhyke, ettei kuoppa tuhoutuisi metsänhakkuiden takia – oltiin siis harvennusta tai päätehakkuuta vailla olevissa jo kertaalleen hakatuissa metsissä. Noh, satuttiin olemaan kaikki vähän vihertäviä, joten suojavyöhykkeen leventämiselle löytyi helposti syitä. Yleisimmät syyt olivat rinteen kaltevuus sekä kuoppien välillä virtaava yhteinen pieni puro. Ilman suojavyöhykkeiden yhdistämistä puro olisi hakkuiden jälkeen mennyt tukkeeseen ja kuoppa mahdollisesti täyteen roskaa.

Kuoppien löytämisestä hankaloittivat kolme asiaa. Ensinnäkin on äärimmäisen hidasta ja raskasta rämpiä metsässä, jossa maassa makaa itsesi korkuisia runkoja. Tulee sellainen olo kuin olisi Mario Bross 3:n jättimaassa, jossa itse on ympäristöään huomattavasti pienempi ja pienikin välimatka vaatii suuria ponnistuksia jättiläismäisessä ympäristössä. Toinen haaste oli ylitiheät pusikot, joissa näkyvyys oli pari metriä. Sellaisessa ympäristössä on todella hankala nähdä kuoppaa vaikka seisoisi sellaisessa. Kolmas haaste oli kuoppien koko. Osa kuopista oli 20 metriä leveitä ja näkyviä, mutta osa oli niin pieniä ettei isompi ihminen olisi sinne edes humpsahtanut. Siistiä oli kuitenkin se, että pikku kuopat saattoivat olla useita kymmeniä metrejä syviä. Testattiin parin kuopan syvyyttä heittelemällä niihin kiviä. Eräskin kuoppa oli leveydeltään noin metri kertaa puoli metriä, mutta kiven kimpoilu sen seinissä jatkui miltei kymmenen sekuntia ja päättyi huimaavaan loiskahdukseen, kun kivi molskahti kuopan pohjalle muodotuneeseen järveen.

Vapaaehtoistelu oli oikein mukavaa ja oli hirveän kivaa tuntea itsensä hyödylliseksi eikä vain kotona väännellä pirun siirappeja ja hilloja. Retken jälkeen ehdin kotona oikeastaan vain pestä pyykit ja pakata rinkan uudestaan, sillä nyt olen jo Stoffelin kanssa Oregonissa. Täällä ollaan nautittu helteestä ja auringosta, mutta valitettavasti myös kierretty kauppoja ja haalittu kamaa meidän Brittiläisen Kolumbian läpi kulkevaa automatkaa varten. Sormet ristiin, ylihuomenna on startti ja tiedossa pari tuhatta kilometriä tiukkaa ajoa.

Kuusenkerkkäsiirappia

Pari päivää sitten minut valtasi suunnaton epätoivo tämän tuskaisan saarella asumisen takia. Paskasaari. Tunsin niin suurta vihaa tätä paikkaa kohtaa, että harkitsin hylkääväni koiran, Aaronin, 12-hengen Ruska-astiaston sekä aivan uskomattoman hienon ”Tropical peat digger 2011”-pystini. Epätoivoon auttoi tällä kertaa katkeran vihainen facebook-päivitys ja isot itkut sohvalla yön pimeinä tunteina. Tai kyllä mulla valot oli päällä ja kaksi asuinkumppania lohduttamassa, toinen lohduttajista jopa antoi avotassulla lyönnin naamaan minun ryhdistäytymisen toivossa. Siinä samalla päätin, että turhaan täällä blogissakaan yritän kaunistella elämän tämän hetkistä ankeutta. 

Pääasiassahan täällä saarella on ainakin toistaiseksi ihan kamalaa ja kamaluutta tauottaa ne aivan uskomattoman harvassa olevat, mutta silti aivan tajuttoman hienot hetket, jolloin vuoret kylpevät auringossa, koira oppii tempun tai jättää pyynnöstä vastustamattoman herkulliset karhunpaskat syömättä, tai kun tiellä vastaan tallustelee karhu ja tien toisessa päässä näkee kuinka ihan hetki sitten syntynyt bambi ottaa ensiaskeliaan. Sitten toisinaan yllättää ja yllyttää itsensä tekemään jotain uutta, mikä tietenkin aina on siistiä. Koska olen nyt täyspäivänen kotivaimo ja vieläpä fourty-niner eli Alaskan osavaltion asukas, niin olen kunnostautunut sekä keittiössä, tee-se-itse -puuhastelussa, eräjormailussa että keräilykulttuurin harjoittamisessa. Minusta tulee vielä ihan kunnon bush people. Ihan varmuuden vuoksi olen silti säilyttänyt kaikki ihanat vintage silkkapaitani, ehkä vielä joskus pääsen pois tältä saarelta ja voin alkaa käyttäytyä kuin ihminen.

Toissapäivänä, kun oikein otti päähän ja harmitti, ajoin suutuspäissäni keräämään kuusenkerkkiä. Koko keruun ajan manasin tätä paskasaarta enkä edes huomannut kuinka nopeasti sain pari litraa kerkkiä pussin pohjalle. Hieman jo tyyntyneenä saapastelin takaisin autoon, starttasin meidän 90-luvun Saab ysisatasen ja ajoin pirun kuoppaista hiekkatietä takaisin US Forest Servicen ghettoon (piakkoin niitä kuvia meidän HOAS:in perheasuntoja muistuttavasta asunnosta).

Kotona nakkasin kerkät likoamaan yön yli ja seuraavana päivänä keittelin niitä pari tuntia, lisäsin sokeria (liian vähän) ja keitin liemestä siirappia. Koska olin erheellisesti punninnut sokeria yli puolet liian vähän kuin oli tarpeen, niin siirappikertymäni oli hyvin minimaalinen ja lisäksi lopputulos oli yhtä löysä kuin mun moraali sinkkupäivinäni. Tein makukokeluja keittämällä yhden tavallisen ja yhden inkiväärillä höystetyn satsin ja kumpikin olivat oikein hyviä. Huomenna aion kerätä lisää kerkkiä, jotta saadaan siirappia lisää sekä omaan käyttöön että lahjuksiksi täkäläisille sukulaisille. Te armaat siellä Suomessa voitte huokaista nyt helpotuksesta, koska en todellakaan aio lähettää teille yhtään purkkia tuota ruskeaa mönjää, sillä ei se nyt niin herkullista ollut.

Tällä ohjeella väänsin siirapin kasaan. Sokeria kannattaa laittaa ihan ohjeen mukaisesti.

Kuusenkerkkäsiirappi

2l kuusenkerkkiä

2l vettä

1kg sokeria

3tl vaniljasokeria (jätin laittamatta, koska vanilja on tylsää)

1-2rkl raastettua inkivääriä (valinnainen)

Liota kerkkiä yön yli. Nakkaa liotetut kerkät ja 2l vettä kattilaan ja keittele pari tuntia. Kaipa niitä kerkkiä voisi keitellä myös liotusvedessä, en tiedä. Siivilöi keitinvesi (n. 1 litra jäljellä alkuperäisestä vesimäärästä) talteen, nakkaa kattilaan ohjeenmukaisen sokerimäärän kanssa ja keittele kasaan parisen tuntia. On olemassa joku vesitesti, jolla siirapin voi todeta olevan valmista.  Testin mukaan keittämäsi mönjä on siirappia, jos se jää kellumaan veden pinnalle. Mene ja tiedä, en kokeillut, koska luotin silmämääräiseen arviointiin. Suosittelen kuitenkin käyttämään vesitestiä ja laittamaan sitä sokeria riittävästi, jotta saa aikaan siirappia eikä minimaalista määrää ruskeaa ja vähäsen jäykkää litkua.

Purkkien sterilointivaiheessa minulla oli vielä mahtipontiset kuvitelmat siirappitehtaani tuottaavuudesta, joten sujuvasti kiehauttelin, lämmittelin ja puunasin toistakymmentä pikku purkkia. Lopputulos oli siis vajaa kaksi purkkia löysää siirappia. Testattiin siirapin makua vielä eilen mojiton sekaan sujautettuna. Mojito oli huonoin koskaan juomani, mutta ensimmäinen ja tähän astisista paras paskasaarella nauttimani. Vika ei ollut siirapissa vaan kaikessa muussa. Vielä on pitkä matka drinkkimestariksi

Siirapin lisäksi kokeiluun menee kuusenkerkkäuutosvodka eli kerkkiä viinakaupan halvimpaan vodkaan upotettuna (alla tölkityskuvassa). Vodka menee makustestiin parin viikon päästä. 

Lupauksia hengittämisestä

Uutta vuotta on koettu jo pari viikkoa ja miltei saman ajan on tämä blogiteksti muhinut tiedostossa julkaisuaan odottamassa. Koska sisältö toimii vieläkin, niin jauhetaanpa hetki vuodenvaihteesta ja niistä kuuluisista lupauksista, joita en tänäkään vuonna kunnolla tehnyt. En tehnyt ainakaan niitä tyypillisiä joka vuotisia lupauksia, koska tänä vuonna niitä ei ollut tarvetta kierrättää. Paino on nimittäin TB:ssä pudonnut yli sen naistenlehdistä tutun viiden kilon tavoitteen – tosin nyt olen aloittanut massakauden nauttimalla jäätelöä joka ilta ihan vain sen takia, että elämässä pitää olla jotain sisältöä. Paikallinen karamellivalikoima ei kuitenkaan hivele makunystyröitäni eikä täällä voi kunnolla humaltuakaan, koska sitä pubia ei vieläkään ole, joten ei tarvitse lupailla vähentävänsä karkin syöntiä ja alkoholin juontia. Salijäsenyyttä ei myöskään tarvitse hankkia, koska ei täällä ole kuntosalia ja energinen koira muuttuu T-Rexiksi sohvalla maatessaan, joten liikunta tulee ihan vain koiraa ulkoiluttamalla.

Kenties tänä vuonna voisikin siis keskittyä trendikkäästi henkiseen hyvinvointiin. Ihan vain siihen, ettei isän tarvitse kysellä olenko masentunut, kuten edellisen blogikirjoituksen jälkeen kävi. Vaan oikeassahan iskä tietenkin oli. Kyllä viime vuoden loppupuoli oli aika masentava eikä valoa auringonpaisteesta huolimatta näkynyt.

Onneksi tämä vuosi saarella on pääasiassa alkanut paremmin kuin viime vuosi päättyi. Syynä varmasti on, että vietettiin joulu ja välipäivät poissa saarelta ja etäisyyden ottaminen auttaa näkemään lähelle. Joululoma oli kuitenkin melko erilainen kuin haaveilin. Olin jo etukäteen epäileväinen oman sietokykyni suhteen, koska viimeiset pari viikkoa saarella olivat menneet aika synkissä tunnelmissa eivätkä työtkään sen seurauksena oikein edenneet toivottuun tahtiin. Epäilyni osuivat kuitenkin jopa alakanttiin, sillä valmiiksi stressaantunut henkilö ei todellakaan selviä kunnialla tilanteesta, jonka aineksina on puolivuotias vauva, kaksi kissaa ja iloinen koiranpentu, joka on oppinut haukkumaan turhankin tehokkaasti. Oikeastaan oli kuitenkin hyvä, että joululoma tuntui siltä kuin olisi ollut kuusi päivää kuumalla liedellä muhineessa pressopannussa. Sen jälkeen nimittäin oli kiva palata saarelle omaan rauhaan ja kotiin.

Siispä, huolimatta siitä, että vuodenvaihde meni ripuloivan koiran kanssa lentokentillä ja hotelleissa, niin vuoden 2016 viimeiset minuutit menivät oikein mukavasti. Päätettiin Aaronin ja koiran kanssa hotellin sängyllä loikoillen ja Star Trekiä katsellen, että tästä vuodesta tulee tosi hyvä. Sovittiin, että minä harjoittelen syvään hengittämistä ja koira lopettaa puremisen eikä jatka haukkumisen harjoittelua vaan keskittyy tottelevaisuuteen. Aaronin lupaus jäi vähän puolitiehen, koska se ei saanut puheenvuoroa, mutta hiljaa mielessäni pohdin antavani niitä enemmän tänä vuonna. Esimerkiksi viime viikolla käytiin ihan asiallinen keskustelu, jonka seurauksena Aaron päätti, että tekemäni borssikeiton sijaan syödään pakastepizzaa lounaaksi.

Saarelle paluuta helpotti myös tavattoman kaunis talvisää, joka tosin viime viikonloppuna muuttui vesisateeksi. Kauniista talviretkestä, kuitenkin muistona kuvasarja retkeltä, jolloin käytiin Balls Laken retkeilyalueella ja polkujen sijaan käyskenneltiin järven jäällä. Siellä jäällä syntyi ajatus väikkärin otsikosta eli kyllä sekin elämän ankeuttaja hitaasti etenee. Kyllä kuulkaa, ihmisten sielu lepäsi ja koiran jalat kuluttivat loputonta energia määräänsä. Lisäksi mieltä lämmitti taannoin ruokakaupan täti, Trish, joka oli ollut hieman huolissaan, koska ei ollut nähnyt meikäläistä kaupassa pitkään aikaan. Poissaolo teki tästä saaresta enemmän kodin tuntuisen.

Tästä tulee perkeleen positiivinen vuosi. Se alkoikin jo ennennäkemättömän hienosti, kun minusta tuli pienen daamin täti heti vuoden ensimmäisenä päivänä.

Tuumasta toimeen

Viimeksi valitin yksinäisyydestä ja ihmisten tapaamisen haastavuudesta. Tartuinpa sitten tuumasta toimeen ja tein asialle jotakin.

Eräänä aamuna marssin kirjastoon, istuin kokouksessa, varmistin lupaukseni mennä joulumyyjäisiin kirjoja kaupittelemaan (voihan pentele) ja sain kutsun liittyä iltamiin, joissa punotaan koreja. Tänään kerroin huoltoaseman tädille, että pelkään kuollakseni huomista lauttamatkaa mantereelle, koska kärsin matkapahoinvoinnista. Onneksi jaoin pelkoni, sillä sain aivan mahtavan vinkin aloittaa yrjölääkitys jo tänään. Toivottavasti tämä kikka auttaa, sillä meri on marraskuisessa myrskyssä kaikkea muuta kuin lempeää liplatusta.

Olen myös opetellut käyttämään puhelimen ääniviestipalvelua. Se on tuonut tällä viikolla jo kaksi hyvää uutista. Juuri äsken viesti kertoi, että meidän huonekalut saapuvat saarelle 14. marraskuuta eli ihan vähän yli viikon päästä. Oi, onnea! Vaan kyllä mielestäni sanonta ”koti on siellä missä sydän on” on täyttä puppua, koska vaikka meno olisi kuinka sydämellistä, niin ei se ole kotoisaa ilman omia mööpeleitä ja aarteita. Listattakoon kolme jostain syystä kaipaamaani asiaa: venäläinen vanerinen säilytysrasia, kukkaruukut ja matot. Kahden ilmapatjalla vietetyn kuukauden jälkeen selkäni ja kahden kuukauden kädet ja selän raiskaavassa asennossa väikkärin ja artikkelien kirjoittelun jälkeen epäilen, voiko vartaloni enää koskaan tottua ergonomiseen elämiseen.

Onneksi ruhjottujen lihaksien varalla on jo olemassa vetreyttämissuunnitelma. Huomenna me mennään lauttailemaan mantereelle, koska haetaan meille ihan oikea koiranpentu. Enpä olisi uskonut, että elinikäisen haaveen toteuttaminen vaatii muuttamista erityksiin, mutta ehkä jokaisella pilvellä sittenkin on hopeareunus. Toivottavasti mulla on kolmenn tunnin oksentamisen jälkeen voimia ottaa pentu vastaan. Paluumatkakin kestää valitettavasti samat kolme tuntia, joten illalla pennun lohduttelu voi olla uupunutta. Toivottavasti koira ei ole huonovointista sorttia.

Se toinen ääniviesti liittyi tietenkin tähän pentukoiraan. Saarella käy kaksi kertaa kuukaudessa eläinlääkäri, jonka vastaanottoajat ovat luonnollisesti aivan täyteen varattu. Olimme jo varanneet rokotusta varten ajan mantereen eläinlääkäriltä ja pelkäsin lauttailua jo etukäteen. Ääniviesti kuitenkin pelastaa meidät ylimääräiseltä lauttailulta, koska se kertoi meidän saaneen peruutusajan parin viikon päähän. Näiden kahden iloisen uutisen jälkeen mietin vain onko jokaisella onnea rajallisesti vai rajattomasti? Taidanpa uskoa rajattomuuteen ja siihen, että kotona itkemisen sijaan pitää nostaa ahteri penkistä ja kävellä tulta päin.

P.S. Jatkossa tämä on sitten varmaan koirablogi.

Last time I complained about loneliness and the hardness of making new friends. Well, better to act than be sorry. So one morning I walked to the library, took part to the meeting of “Friends of the Thorne Bay Library”, promised to go to Christmas market to sell some books (damn) and got invitation to go to make baskets. Today I told to the lady at the gas station, that I am extremely worried about the ferry trip we’ll take tomorrow to Ketchikan, because I am getting easily seasick and the ocean is anything but calm on November. Gas station lady told, that it is a good idea to start to take medication against motion sickness already today. I really hope that this trick will work, because otherwise I spend three hours in the bathroom and miss the nice landscapes.

I have also learned to use the voicemail service of my phone. And oh, how happy has that service made me already twice. Just a moment ago voicemail told me that our furniture will arrive to this island on 14^th of November, which is just a bit more than a week ahead! I think that saying “home is where the heart is” is just nonsense. No matter how hearty life would be, it is still a little bit gloomy without your own treasures. I am not sure if my back or my hands will ever recover after sleeping two months on an air mattress and working full days with computer in bad ergonomic position. Well, luckily we have a good workout plan for the rusty muscles and aching backs.

Tomorrow we will have a ferry trip to Ketchikan, because we are going to pick a puppy from there. It is a real living dog puppy, which will keep us active and in good shape! Who would have guessed to make your lifetime dream to happen you just have to move into the middle of nowhere. Perhaps there is a silver lining on every cloud after all. I just hope that the puppy won’t feel motion sickness, because I am not sure if Aaron could handle two vomiting creatures on the ferry on our way back to home.

Clearly, that second voicemail was related to the puppy. A vet comes to this island only twice a month, which naturally means they all fully booked to the end of the world. We had accepted this fact and booked times for the vaccinations and medical checks from the vet in Ketchikan, and I was already worrying for the coming ferry trips. However, the voicemail saved us from the additional sailing by telling us about a cancellation time, which worked perfectly to our schedule. This just makes me wonder whether luck is a limited or unlimited natural resource. I want to believe that it is unlimited and to the fact that sometimes you just have to work a little bit more than usually to be lucky.

P.S. In the future this blog will likely on the life of Stoffel the puppy.