Lupauksia hengittämisestä

Uutta vuotta on koettu jo pari viikkoa ja miltei saman ajan on tämä blogiteksti muhinut tiedostossa julkaisuaan odottamassa. Koska sisältö toimii vieläkin, niin jauhetaanpa hetki vuodenvaihteesta ja niistä kuuluisista lupauksista, joita en tänäkään vuonna kunnolla tehnyt. En tehnyt ainakaan niitä tyypillisiä joka vuotisia lupauksia, koska tänä vuonna niitä ei ollut tarvetta kierrättää. Paino on nimittäin TB:ssä pudonnut yli sen naistenlehdistä tutun viiden kilon tavoitteen – tosin nyt olen aloittanut massakauden nauttimalla jäätelöä joka ilta ihan vain sen takia, että elämässä pitää olla jotain sisältöä. Paikallinen karamellivalikoima ei kuitenkaan hivele makunystyröitäni eikä täällä voi kunnolla humaltuakaan, koska sitä pubia ei vieläkään ole, joten ei tarvitse lupailla vähentävänsä karkin syöntiä ja alkoholin juontia. Salijäsenyyttä ei myöskään tarvitse hankkia, koska ei täällä ole kuntosalia ja energinen koira muuttuu T-Rexiksi sohvalla maatessaan, joten liikunta tulee ihan vain koiraa ulkoiluttamalla.

Kenties tänä vuonna voisikin siis keskittyä trendikkäästi henkiseen hyvinvointiin. Ihan vain siihen, ettei isän tarvitse kysellä olenko masentunut, kuten edellisen blogikirjoituksen jälkeen kävi. Vaan oikeassahan iskä tietenkin oli. Kyllä viime vuoden loppupuoli oli aika masentava eikä valoa auringonpaisteesta huolimatta näkynyt.

Onneksi tämä vuosi saarella on pääasiassa alkanut paremmin kuin viime vuosi päättyi. Syynä varmasti on, että vietettiin joulu ja välipäivät poissa saarelta ja etäisyyden ottaminen auttaa näkemään lähelle. Joululoma oli kuitenkin melko erilainen kuin haaveilin. Olin jo etukäteen epäileväinen oman sietokykyni suhteen, koska viimeiset pari viikkoa saarella olivat menneet aika synkissä tunnelmissa eivätkä työtkään sen seurauksena oikein edenneet toivottuun tahtiin. Epäilyni osuivat kuitenkin jopa alakanttiin, sillä valmiiksi stressaantunut henkilö ei todellakaan selviä kunnialla tilanteesta, jonka aineksina on puolivuotias vauva, kaksi kissaa ja iloinen koiranpentu, joka on oppinut haukkumaan turhankin tehokkaasti. Oikeastaan oli kuitenkin hyvä, että joululoma tuntui siltä kuin olisi ollut kuusi päivää kuumalla liedellä muhineessa pressopannussa. Sen jälkeen nimittäin oli kiva palata saarelle omaan rauhaan ja kotiin.

Siispä, huolimatta siitä, että vuodenvaihde meni ripuloivan koiran kanssa lentokentillä ja hotelleissa, niin vuoden 2016 viimeiset minuutit menivät oikein mukavasti. Päätettiin Aaronin ja koiran kanssa hotellin sängyllä loikoillen ja Star Trekiä katsellen, että tästä vuodesta tulee tosi hyvä. Sovittiin, että minä harjoittelen syvään hengittämistä ja koira lopettaa puremisen eikä jatka haukkumisen harjoittelua vaan keskittyy tottelevaisuuteen. Aaronin lupaus jäi vähän puolitiehen, koska se ei saanut puheenvuoroa, mutta hiljaa mielessäni pohdin antavani niitä enemmän tänä vuonna. Esimerkiksi viime viikolla käytiin ihan asiallinen keskustelu, jonka seurauksena Aaron päätti, että tekemäni borssikeiton sijaan syödään pakastepizzaa lounaaksi.

Saarelle paluuta helpotti myös tavattoman kaunis talvisää, joka tosin viime viikonloppuna muuttui vesisateeksi. Kauniista talviretkestä, kuitenkin muistona kuvasarja retkeltä, jolloin käytiin Balls Laken retkeilyalueella ja polkujen sijaan käyskenneltiin järven jäällä. Siellä jäällä syntyi ajatus väikkärin otsikosta eli kyllä sekin elämän ankeuttaja hitaasti etenee. Kyllä kuulkaa, ihmisten sielu lepäsi ja koiran jalat kuluttivat loputonta energia määräänsä. Lisäksi mieltä lämmitti taannoin ruokakaupan täti, Trish, joka oli ollut hieman huolissaan, koska ei ollut nähnyt meikäläistä kaupassa pitkään aikaan. Poissaolo teki tästä saaresta enemmän kodin tuntuisen.

Tästä tulee perkeleen positiivinen vuosi. Se alkoikin jo ennennäkemättömän hienosti, kun minusta tuli pienen daamin täti heti vuoden ensimmäisenä päivänä.