Muutto

Long time no see...

Viime postauksen jälkeen olen ja koko meidän lauma on riutunut, mutta myös vapautunut monista kahleista ja saanut tilalle vapauksia.

Merkittävin asia tämän blogin kannalta on modeemi, joka tuo meidän internetyhteyden ainakin modernille aikakaudelle vuoteen 2009. Modeemin mahdollisti muutto Ketchikaniin eli Kaakkois-Alaskan Kouvolaan (kaupungit painivat ulkonäkönsä puolesta samassa liigassa).

Viime kerran blogin päivittämisen jälkeen tapahtui paljon, mutta tapahtuneen voi tiivistää vaikkapa seuraavasti:

Vuosi saarella tuli täyteen syyskuussa 2017. Juhlavuosi eskaloitui lokakuussa hermoromahdukseen, jolloin itkin muun muassa keittiön lattialla, autossa, sängyssä, lauantaiaamuna, keskiviikkoiltana ja perjantaina. Loppuajat saarella tein töitä Thorne Bayn postissa ja huoltomasemalla, mikä toi miellyttävää tarpeellisuuden tunnetta elämään. Ristiriitaisesti se tuntui samalla pohjanoteeraukselta, koska ei sitä juuri tohtoriksi väiteltyään ja sitä seuraavassa "mikä minusta tulee isona" -kriisissä välttämättä haluaisi käännellä hodareita ja jakaa täysin järjetöntä määrää mainoslehtisiä ihmisten postilaatikoihin. Ei vaikka saisikin kutsua itseään The Post Masteriksi tai tökkiä asiakkaana käyviä Trumpin kannattajia korostamalla omaa maahanmuuttajastatustaan.

Tämä vuosi on kuitenkin ollut kaikin puolin muutamaa edeltäjäänsä valoisampi. Alkuvuodesta sain rahoitusta omaan postdoc-projektiin Suomen Kulttuurirahastolta, joka on varmasti ainut joka tähän projektiin tällä hetkellä uskoo. Tutkimuksen aiheesta enemmän joskus, kun homma on edes jotenkin hallussa. Paljastettakoon kuitenkin, että projekti on alkanut äärimmäisen kankeasti todella huonon ajankäytön suunnittelun takia sekä miltei vuoden oleskelu tutkimuksen ulkopuolella, minkä takia tieteen tekemiseen (=perseellään tietokoneen edessä istumiseen) vaadittavaa pitkäjänteisyyttä ja sinnikkyyttä on harjoiteltava uudestaan. Tällä hetkellä sinnikkyyttä on kahdentoista minuutin verran ennen kuin facebook rävähtää auki. Projektin alun aikataulua ovat vääristäneet myös mainittu urani TB:n asiakaspalvelun kultatyttönä, puolentoista kuukauden pituinen matka Suomeen sekä nyt viimeisenä sähäkkä muutto Ketchikaniin. Valoisin ja varmasti pitkäkestoisin ilon aihe, joka myös auttoi meidät pakoon saarelta, on Aaronin uusi työ. Aaron haki ja sai työn, joka vapauttti hänet perusmetsässä rämpimisestä täyspäiväiseen toimistotyöhön. Vajaan kuukauden osittaisen ja kolmen päivän kokoaikaisen työskentelyn perusteella Aaron näyttää viihtyvän uudessa työssään huomattavasti entistä paremmin, sillä hän kertoo ensimmäistä kertaa aikoihin työstään hymyillen ja innostuneesti. Uusi pesti tarjoaa Aaronitsulle uusia haasteita, hiljaisen toimiston sekä varmasti myös enemmän etenemismahdollisuuksia. Hyvä Aaron!

Muutto Ketchikaniin, joka sijaitsee maantieteellisesti mitättömän 45 kilometrin ja seitsemän tunnin matkustamisen, mutta henkisesti valovuosien päässä saarelta, oli varsin rivakka. Maaliskuun puolivälissä Aaron sai tietää työstään, viikon päästä meillä oli jo asunto vaikka sen piti olla miltei mahdotonta, sitten lähdin Suomeen ja lopullisesti me muutettiin viisi päivää mun Suomesta paluun jälkeen. Huolimatta siitä, että Aaronin firman kustantamat muuttopojat pakkasivat ja muuttivat omaisuutemme, tämä oli fyysisesti tähän astisen elämäni raskain muutto. Onhan se tietysti ihan saavutus, että yhdentoista tunnin aikaeron rasittaessa ja poskiontelotulehduksen jyllätessä saa eroteltua muuttokuormaan kuuluvat ja kuulumattomat asiat, siivottua ja puunattua entisen asunnon samalla hyvästellen hyviksi kavereiksi muodostuneita ihmisiä sekä purettua kahdentoista hengen Ruska-astiaston, johon kuuluu pataa, kippoa ja kuppoa niin perhanasti. Tajusinpa myös hamstranneeni yhteensä 15 samankokoista Marski-lasia, joka täydentää kivasti kaapeissamme majailevaa noin kuutta muuta vähintään kuuden hengen lasisettiä. Kenties meille vielä joskus tulee vieraita, jotta päästään kohottamaan kuohuviiniä, valko- ja punaviiniä, GT:tä sekä muita virvoitusjuomia. Alkakaapa te kolme lukijaani jo katselemaan lentolippuja!

Epäilen muuton muuttuvan todeksi vasta jonkin ajan kuluttua kunhan kroppa tointuu ja mieli alkaa tehdä pesäeroa Alcatraziin. Edessä on uusi moderni elämä, johon kuuluu internet ja ainakin ensi vuoden huhtikuuhun asti myös töitä mielenkiintoisen tutkimusprojektin parissa. Aaronillahan oli ja on vieläkin ihan vakipesti saman puljun hallussa eli siitä ei huolta toistaiseksi. Kyllä kannatti muhia vuosi ja yhdeksän kuukautta paskasaarella.

-Mari

ps. Stoffel on vuoden ja yhdeksän kuukauden ikäinen iso poika, joka osaa vaikka mitä temppuja ja toisinaan käyttäytyäkin. Mun ja Stoffen lempparitemppu on lelujen piilottaminen, joita Stoffeli voi sitten etsiä. Koira nukkuu sängyssä meidän välissä, on tosi pehmeä ja rakastaa frisbeetä sekä uimista.

Automeditaatiota

Pari viikkoa sitten pakkasin koiran kuljetuslaatikkoon, teltan rinkkaan ja uuden automme rekisteripaperit käsveskaan. Suuntasin ensin Ketchikanin eläinlääkäriin hankkimaan koiralle terveen paperit, jotta hurtta sai lentää kanssani edesssä olleen pitkän automatkan alkupäähän. Eläinlääkärin jälkeen suuntasin lentokentän baariin, missä join ihanan kylmän oluen ja mietin, että tässä sitä nyt taas mennään.

Muutamaa viikkoa ennen lentokenttäolutta olimme Aaronin kanssa tehneet hankintoja kotisohvalta käsin ja Oregonissa toimivien kaksoisagenttiemme avustuksella. Me bongattiin netistä auto ja kajakit, jotka Aaronin vanhemmat tarkastivat kelvollisiksi. Auto on vuosimallia 2002 ja kajakit 2004, mutta yllättäen kummatkin olivat miltei koskemattoman näköisiä. Koska minulla on saarella vain aikaa ja Aaronin piti alkuperäisen tilannekatsauksen perusteella painua pusikkoon viikoksi, niin hankintojamme hakemaan lähdin vain minä ja koira.

Oregonissa meitä tervehti aurinko ja appivanhemmat, joita kaikkia oli yhtä ihana ja lämmin nähdä. Vietin Oregonissa miltei viikon, jona ainaka päivät täyttyivät oleellisten asioiden hankkimisesta. Mukaan tarttui muun muassa kuljetusteline kajakeille, kuivapusseja, koiralle pelastusliivit, , iso kasa juustoja (pekorino, parmesan ja manchego, kuinka olenkaan teitä kaivannut!)  ja monenmoista muuta purtavaa, jota ei saarelta saa. Iltaisin istuttiin patiolla ja nautittiin gin toniceja, hyvää viiniä tai olutta. Oli lämmin, kalkkunat vierailivat pihapiirissä ja koira rakasti pitkiä hetkiä pihalla. Kun koira lentokellä vain hetki ennen lähtöämme haukkui hermostuneesti nurmikolla makaavalle miehelle, tajusin, ettei olla saarelle muuton jälkeen vain istuttu nurmikolla ja hengailtu, nautittu auringosta, siemailtu viiniä. Suurin syy nurmikolla istumisen puuttumiselle on nurmialueiden uupuminen, jatkuvat sateet sekä meidän talvinen muuttoajankohta. Tilannetta tuli korjattua Oregonissa, mutta samaa pitää jatkaa myös Saarella vaikkapa sitten kallioilla istumisella.

Tuli päivä, jolloin meidän piti aloittaa nelipäiväinen automatka takaisin ylös, kuten Alaskaan matkaamista etelästä käsin kutsutaan. Reitti ylös kulki Portlandin ja Seattlen ohi Brittiläiseen kolumbiaan, jonka osalta reittisuunnitelmat menivät uusiksi vain paria päivää ennen lähtöä. Valtavat maastopalot olivat nimittäin pakottaneet sulkemaan yhden suurista valtateistä. Nerokkaasti haalin reitilleni muutaman sata kilometriä lisää kiertääkseni tulipalot. Onnistuin suorituksessa nipin napin, sillä ohitettuani Kamloopsin kaupungin savu alkoi jo saavuttaa minua ja jo seuraavana päivänä käyttämäni reitin osia oli suljettu maastopalojen vuoksi. Itse selvisin savuvahingoin, mutta muutama kylä ei selvinnyt.

Aivan alkumatkasta näin pienemmän mittakaavan katastrofin, joka järkytti minua suuresti. Hieman ennen Seattlen ruuhkaa ja viisikaistaista moottoritietä, minut ohitti moottoripyöräilijä. Vain hetkeä myöhemmin näin moottoripyöräilijän ruumiin maassa retkottomassa. Moottoripyörän ja auton kolarissa väistämättä pienempään osapuoleen oli sattunut enemmän. Paikalle aiemmin osuneet ihmiset ohjasivat liikennettä pois ja joku yritti raivokkaasti elvyttää motoristia. Eloton ruumis pompsahteli painallusten tahtiin kuin Anne-nukke. Tuntui tyhjältä vain lipua tilanteen ohi pirteä biittisen hömpän pauhatessa radiossa. Tämä nopeasti ohi mennyt tilanne syöpyi mieleeni voimakkaasti ja väritti koko matkaa.

Kammottavuuksista huolimatta matkaan mahtui suuressa määrin mielettömän hienoja maisemia. Vuoria, jyrkänteitä, metsiä, jokia ja vesiputouksia. Koiran kanssa matkustamisen hyvä puoli on, että jalkautua pitää tasaisin väliajoin. Kierrettiin monen monta taukopaikkaa ja niiden lähipusikkoa, joista monet sijaitsivat miellyttävissä maisemissa ja koira pääsi uimaan monessa joessa. Koiran ansiosta myös ihmisiin kontaktin aivan uudella tavalla, kun monet halusivat paijata niin söpöä pikkukoiraa. Ujon koiran varjolla pystyin kuitenkin säätelemään kenen halusin koiraan koskevan ja kenen ei – koirahan olisi ujosti halunnut moikata miltei kaikkia.

Retkellä päivät meni ratin takana ja yöt kului teltassa. Ruoka koostui roskasta ja välipaloista. Juomana oli vettä ja kahvia. Viimeisenä iltana saavuin Prince Rubertiin, missä jouduin kuppaamaan pitkälle seuraavaan aamuun lauttaan lastautumista odotellessani. Aamupalan jälkeen, tasan kello 10.00, lautta saapui Ketchikaniin. Suuntasin lenkittämään koiran, hamstraamaan lisää roskaruokaa ja odottamaan seuraavan, kotisaarelle vievän lautan lähtemistä.

Sovittiin Aaronin kanssa treffit meidän läheiselle retkeilypaikalla, jotta koira saisi iltalenkin ja ettei se innostuksissaan pistäisi kotiamme remonttiin. Oli kaunis ilta ja auringonlasku. Ensimmäistä kertaa palasin saarelle levollisin mielin tai ainakin ensimmäistä kertaa se levollinen mieli on kestänyt ainakin paluun jälkeisen viikon verran. Neljä pitkää päivää tien päällä, usein hiljaisuudessa radiokuuluvuuden uupuessa, pakotti käymään päänsisäisiä keskusteluja. Ehkei tänne muuttaminen olekaan maailmanloppu, ehkä tästä voi selvitä täysjärkisenä, ehkä onkin hyvä hidastaa elämän tahtia, ehkä onkin vain hyväksyttävä ettei kovasti ikävöimäni elämä Helsingissä ole ihan oikeasti näin kovan ikävän arvoinen, ehkä hiljalleen opin myös elämään tällä uudella tavalla. Ehkä jatkossa en kutsu tätä paikkaa ainakaan kovin usein Paskasaareksi, kuten äitini on kainosti toivonut.

Hetki ennen kuin savu valtasi vuoret.

 

Maailman suurin kalastusvapa ja Kanadaan muuttoa kaipaa Herra Stoffel. Koira piti houkutella tuon maahanmuuttajien työllistämistä helpottavan lafkan edestä pekonilta tuoksuvien namien avulla.

Aurinkoa ja maapähkinävoileipää

Käytiin viime viikonloppuna retkeilemässä meiltä luoteeseen päin, Sankar järven lähistöllä. Kahlattiin tuulenkaatojen muodostaman sokkelon läpi merenpoukamaan, jossa evästettiin herkulliset maapähkinävoikkarit ja nautittiin auringonpaisteesta ja sen tuottamasta lämmöstä. Lähistöllä uineet merisaukot ja hylje pitivät meille hienon esitelmän taukomme ratoksi. Stoffelkin piti tunnelmaa yllä yrittäen varastaa ruoat suoraan suustamme. Onneksi pienen koulutussession jälkeen saatiin koira kiltisti pönöttämään välimatkan päässä, mutta kuten kuvista huokuvasta läheisyydestä voi päätellä, on seuraava askel koulutuksessa välimatkan kasvattaminen.

Tänä viikonloppuna on luvassa ensin paljon lunta, sitten hirveän paljon vettä ja väliin mahtuu yhdet autotallijuhlat. Kylläpä on kivaa, kun jotain tapahtuu.

 

Saukon pesä

Saukon kakkaa.

Yes we can!

Lupasin tänä vuonna hengittää syvempään kuin viime vuonna, ja parina edeltävänä viikkona olen pitänyt kiinni lupauksestani, jos paniikissa pussiin hengittäminen lasketaan. Pari viikkoa sitten tuli pieni hoppu, kun avattuani sähköpostin tajusin, että kuukauden sijaan minulla olikin ensin neljä päivää ja sitten vielä viikko aikaa kirjoittaa valmiiksi väikkäri ja yksi artikkelin käsikirjoitus. Mielessäni toistelin Obaman tyyliin yes we can, ja nyt urakka on ohi ja paperit lähti kumpaankin deadlineen ajallaan liikkeelle. Nyt odottelen kommentteja ja teen tutkimusaiheesta lisää taustatutkimusta ettei väitöstilaisuudessa tule ihan turpaan. Vaan eipä enempää siitä aiheesta ainakaan kuukauteen.

Ja ai miten onkaan monasti hengitys pysähtynyt, kun olen seurannut Amerikan nykyisen presidentin touhuista. Joka päivä lukiessani kyseisen imbesillin uusista toilailuista on verenpaineeni noussut ja raivo kihissyt. On pitänyt ihan meditoida ja mindfulnesoida useampaan kertaan ettei ole niin sanotusti pelipöksyt palaneet. Täällä saarella Trumpilla on hyvin vahva tukijakunta, kuten olen tainnut mainitakin. Saaren pienuuden takia tuntuu, että on jatkuvasti varottava sanojaan vaikka oikeasti tekisi mieli vain tiuskia ja haukkua tukijoita ääliöksi. En vieläkään voi ymmärtää miten kukaan voi edes protestina kannattaa äkkipikaista, provosoivaa rasistia, jolla ei ole käytöstapoja. Jos politiikkaa tehtäisiin hiekkalaatikossa, Donald olisi hakattu hiekkalapioilla henkihieveriin ja haudattu isoimman hiekkalinnan alle, oman äitinsä toimesta. Onhan tämä aivan uudenlainen viha toisaalta hienoa materiaalia itsetutkiskeluun.

Voin vannoa, että yhtenä iltana Stoffelkin jähmettyi kauhusta eikä hetkeen edes hengittänyt. Kyseisenä iltana oveemme koputettiin ja avattiin saman tien ulkoapäin, mistä Stoffel luonnollisesti meni aivan sekaisin ja jähmettyi pelokkaasti haukkumaan tunkeilijaa. Taisi siinä tulla pissatkin lattialle, kun oli niin jännä tilanne. Yhtä nopeasti kuin pelko syntyi, se myös lamaantui, kun sisään asteli pieni koiradaami. Se oli ihastusta ensisilmäyksellä ja koirat juoksivat ympäri asuntoa täydelliseen uupumukseen asti. Hurjan leikin jälkeen olikin hyvä mennä nukkumaan oman lauman kanssa, etenkin koska koira saa nykyisin nukkua sängyssämme. Näin siis siitä huolimatta, että sovittiin, ettei niin tule koskaan käymään. Tosin parina yönä, kun olen herännyt raskaaseen tunteeseen ja rahisevaan kuorsaukseen, ja hetken silmiäni hierottuani todennut  tämän johtuvan päälläni retkottavasti kuorsaavasta koirata, olen katunut päätöstä. Vähän nolottaa myös tämä periaatteista lepsuilu, mutta hei, kokeilepa itse asua saarella, jossa on yksinäistä eikä mitään koskaan tapahdu.

Tosin nyt täällä blogikentällä alkaa tapahtua enemmän, koska on vähän enemmän luppoaikaa ja aurinkokin paistaa enemmän niin ulkona kuin mielessänikin. Jälkimmäistä aurinkoa täytyy tosin auttaa muun muassa lasillisella viiniä ja suklaalla. Ja vaikka tämä saari onkin ihan paska, näin aikuismaisesti sanottuna, niin on täällä hienoja maisemia. Lisäksi mun koira ja mies on komeita ja osaavat poseerata. Kuvat on otettu kännykällä, muistaakseni viime viikolla, jolloin soittelin vanhempieni kanssa. Koska nettiyhteys on käsittämättömän huono meillä sisällä, niin menen yleensä ulos pitääkseni yhteyttä ihmisiin. Naapurit luovat välillä outoja katseita, kun näkevät minut aamukahdeksalta seisomassa vesisateessa kumisaappaat, rotsi ja yöpuku päällä. Nykyisin tosin raahaudun laiturille asti ja ihan vaatteet päällä, koska meidän asuinrakennuksessa on äänekäs kattoremontti. Ja kuvista voitte päätellä, ettei se laiturille raahautuminen ole ollenkaan vastenmielistä ainakaan selkeällä säällä.

PS. Aaron voi ihan hyvin, päivät se on metsässä ja illat me katsotaan Mad Meniä. Tällä viikolla se on tosin vähän väsynyt, koska teki viikonloppuna töitä kielentarkastajana. Palkkioksi kielentarkastuksesta Aaron on saanut kotikutoisia ylirasvaisia mustikkamuffineja ja maailman lättänimpiä sämpylöitä. Toivottavasti Aaron ei ota esimerkkiä Mad Menistä, koska muuten tämä maailman surkein kotivaimo saa kenkää.
 

 

 

Lupauksia hengittämisestä

Uutta vuotta on koettu jo pari viikkoa ja miltei saman ajan on tämä blogiteksti muhinut tiedostossa julkaisuaan odottamassa. Koska sisältö toimii vieläkin, niin jauhetaanpa hetki vuodenvaihteesta ja niistä kuuluisista lupauksista, joita en tänäkään vuonna kunnolla tehnyt. En tehnyt ainakaan niitä tyypillisiä joka vuotisia lupauksia, koska tänä vuonna niitä ei ollut tarvetta kierrättää. Paino on nimittäin TB:ssä pudonnut yli sen naistenlehdistä tutun viiden kilon tavoitteen – tosin nyt olen aloittanut massakauden nauttimalla jäätelöä joka ilta ihan vain sen takia, että elämässä pitää olla jotain sisältöä. Paikallinen karamellivalikoima ei kuitenkaan hivele makunystyröitäni eikä täällä voi kunnolla humaltuakaan, koska sitä pubia ei vieläkään ole, joten ei tarvitse lupailla vähentävänsä karkin syöntiä ja alkoholin juontia. Salijäsenyyttä ei myöskään tarvitse hankkia, koska ei täällä ole kuntosalia ja energinen koira muuttuu T-Rexiksi sohvalla maatessaan, joten liikunta tulee ihan vain koiraa ulkoiluttamalla.

Kenties tänä vuonna voisikin siis keskittyä trendikkäästi henkiseen hyvinvointiin. Ihan vain siihen, ettei isän tarvitse kysellä olenko masentunut, kuten edellisen blogikirjoituksen jälkeen kävi. Vaan oikeassahan iskä tietenkin oli. Kyllä viime vuoden loppupuoli oli aika masentava eikä valoa auringonpaisteesta huolimatta näkynyt.

Onneksi tämä vuosi saarella on pääasiassa alkanut paremmin kuin viime vuosi päättyi. Syynä varmasti on, että vietettiin joulu ja välipäivät poissa saarelta ja etäisyyden ottaminen auttaa näkemään lähelle. Joululoma oli kuitenkin melko erilainen kuin haaveilin. Olin jo etukäteen epäileväinen oman sietokykyni suhteen, koska viimeiset pari viikkoa saarella olivat menneet aika synkissä tunnelmissa eivätkä työtkään sen seurauksena oikein edenneet toivottuun tahtiin. Epäilyni osuivat kuitenkin jopa alakanttiin, sillä valmiiksi stressaantunut henkilö ei todellakaan selviä kunnialla tilanteesta, jonka aineksina on puolivuotias vauva, kaksi kissaa ja iloinen koiranpentu, joka on oppinut haukkumaan turhankin tehokkaasti. Oikeastaan oli kuitenkin hyvä, että joululoma tuntui siltä kuin olisi ollut kuusi päivää kuumalla liedellä muhineessa pressopannussa. Sen jälkeen nimittäin oli kiva palata saarelle omaan rauhaan ja kotiin.

Siispä, huolimatta siitä, että vuodenvaihde meni ripuloivan koiran kanssa lentokentillä ja hotelleissa, niin vuoden 2016 viimeiset minuutit menivät oikein mukavasti. Päätettiin Aaronin ja koiran kanssa hotellin sängyllä loikoillen ja Star Trekiä katsellen, että tästä vuodesta tulee tosi hyvä. Sovittiin, että minä harjoittelen syvään hengittämistä ja koira lopettaa puremisen eikä jatka haukkumisen harjoittelua vaan keskittyy tottelevaisuuteen. Aaronin lupaus jäi vähän puolitiehen, koska se ei saanut puheenvuoroa, mutta hiljaa mielessäni pohdin antavani niitä enemmän tänä vuonna. Esimerkiksi viime viikolla käytiin ihan asiallinen keskustelu, jonka seurauksena Aaron päätti, että tekemäni borssikeiton sijaan syödään pakastepizzaa lounaaksi.

Saarelle paluuta helpotti myös tavattoman kaunis talvisää, joka tosin viime viikonloppuna muuttui vesisateeksi. Kauniista talviretkestä, kuitenkin muistona kuvasarja retkeltä, jolloin käytiin Balls Laken retkeilyalueella ja polkujen sijaan käyskenneltiin järven jäällä. Siellä jäällä syntyi ajatus väikkärin otsikosta eli kyllä sekin elämän ankeuttaja hitaasti etenee. Kyllä kuulkaa, ihmisten sielu lepäsi ja koiran jalat kuluttivat loputonta energia määräänsä. Lisäksi mieltä lämmitti taannoin ruokakaupan täti, Trish, joka oli ollut hieman huolissaan, koska ei ollut nähnyt meikäläistä kaupassa pitkään aikaan. Poissaolo teki tästä saaresta enemmän kodin tuntuisen.

Tästä tulee perkeleen positiivinen vuosi. Se alkoikin jo ennennäkemättömän hienosti, kun minusta tuli pienen daamin täti heti vuoden ensimmäisenä päivänä.