Koira, koira, koira

Koska meidän koira on mun uusi paras ystävä, terävähampaisin vihollinen ja tehokkain personal trainer, niin kirjoitellaanpa koirajuttuja.

Tänne muutto olisi varmasti ollut kamalampaa, yksinäisempää, rauhallisempaa, vähäverisempää ja kivuttomampaa, tylsempää, värittömämpää ja vähäliikuntaisempaa, jos ei olisi päätetty ottaa koiraa. Koiran hankkiminen on ollut vain ajan kysymys, sillä riippuihan Aaronin mahdollisuus päästä kanssani seuraaville treffeille täysin hänen vastauksestaan ’kissat vai koirat’ -kysymykseen. Vastaus oli puolueeton eli väärä, mutta olin hieman humalassa, niin en onnekseni välittänyt siitä. Joka tapauksessa, koirista on keskusteltu ensimmäisestä kohtaamisesta lähtien. Kun sitten alettiin puhua Amerikkaan muutosta, niin kiristin Aaronia sanoen, etten muuta ellei meille tule koiraa. Näin oli siis lyöty viimeinen naula koirattomuuden arkkuun.

Olen aina ajatellut tulevan koirani olevan jonkun hylkäämä ja uuden kodin tarpeessa. Kävi kuitenkin niin, ettei akuutin koirakuumeen aikana tietoomme tullut yhtään kotisaarellamme ollutta koditonta koiraa, joten Stoffel tuli meille ihan uutena, yhdeksänviikkoisena karvapallona. Nyt tuolini alla makaa viisikuukautta vanha lötkö, joka on pian vaihtanut purukaluston aikuisten hampaisiin ja on siirtymässä uhmaiästä teini-ikään. Stoffel, Tohveli, Toffe, Stoffe-Poffe, Tohvelieläin… rakkaalla on monta nimeä, joista se tottelee useimpia.

Miltei päivittäin kadun, että otettiin koira epävarmassa tilanteessa, jossa ei taaskaan tiedetä mitä tapahtuu ja milloin, mutta kyse on vain pienistä hetkistä ja silloinkin johtuu yleensä siitä, että koira tekee pentujuttuja, esimerkiksi puree alleista. Eihän elämässä koskaan tapahtuisi mitään, jos odottaisi sitä varmaa hetkeä, ja alan ymmärtää ettei sellaista hetkeä olekaan. Lisäksi tuo piski tuo elämään paljon sisältöä etenkin nyt, kun olen päivät kotona miltei ilman sosiaalisia kontakteja ja viikon kohokohtiani ovat ne päivät, jolloin Aaron on metsän sijaan töissä toimistolla ja tulee kotiin lounaalle. Tälläkin hetkellä Stoffel värittää eloani tuolin alta leijailevien pahan hajuisten koirapierujen muodossa.

On tuo satamahyljettä muistuttava pehmoinen turre aika kiva veijari.

 

Aurinkoa ja maapähkinävoileipää

Käytiin viime viikonloppuna retkeilemässä meiltä luoteeseen päin, Sankar järven lähistöllä. Kahlattiin tuulenkaatojen muodostaman sokkelon läpi merenpoukamaan, jossa evästettiin herkulliset maapähkinävoikkarit ja nautittiin auringonpaisteesta ja sen tuottamasta lämmöstä. Lähistöllä uineet merisaukot ja hylje pitivät meille hienon esitelmän taukomme ratoksi. Stoffelkin piti tunnelmaa yllä yrittäen varastaa ruoat suoraan suustamme. Onneksi pienen koulutussession jälkeen saatiin koira kiltisti pönöttämään välimatkan päässä, mutta kuten kuvista huokuvasta läheisyydestä voi päätellä, on seuraava askel koulutuksessa välimatkan kasvattaminen.

Tänä viikonloppuna on luvassa ensin paljon lunta, sitten hirveän paljon vettä ja väliin mahtuu yhdet autotallijuhlat. Kylläpä on kivaa, kun jotain tapahtuu.

 

Saukon pesä

Saukon kakkaa.

Matka postilaatikolle

Eilen taivalsin noin 500 metrin pituisen matkan postilokerikollemme, joka sijaitsee huoltoasemalla. Taivallan saman matkan joka päivä, mutta usein joudun pettymään laatikon ollessa tyhjä ja kohtaamaan huoltoaseman tädin pahoittelevan katseen. Mutta tämä päivä olisi erilainen, Amazon oli kertonut sen minulle. Odotusta täynnä hykertelin koko matkan, jolla kohtasin monta pientä ystävää:

 

Näitä tyyppejä on kaikkialla ja ne havaitsee yleensä vasta verkon ollessa naamalla.

Perus-peura/kauris, joita on aivan tajuttomasti

Kävi kuitenkin niin, että postitäti oli röökillä, joten odotin yhden röökin verran ennen kuin sain ihka-ensimmäisen Amazon Prime pakettini haltuuni. Okei, kyseessä oli jo ihka-toinen paketti, mutta ensimmäisen paketin sisältämät adapterit eivät aiheuttaneet samanlaista jännitystä. Patikoin kotiin isohkoa pahvilaatikkoa hellästi suojellen.

Kotona raatelin paketin sen sisältöä varoen auki. Kädet täristen pinosin kaikki paketista löytyneet kaksikymmentäneljä maustepurkkia eteeni ja näin valon – laskevan auringon viimeiset säteet. Elämässä alkaa taas olla jotain makua!

Yesterday I walked to the post office, a thing that I actually do every day. Usually there is no mail, but I knew that the day was different, Amazon had told me that. On the way to the post office/gas station, I met several small friends of mine: Hairy Larvae, A bug, another A bug, Mr. Spider and Lady Deer.

Happened so, that the post officer was having a cigarette lasting break outside. I waited and could barely hold on my horses, that is how excited I was. I received my package and ran back to home. At home, I crapped a knife and carefully, to make sure that I would not destroy anything, opened the box.

Oh boy, what a glorious moment it was, when I picked out one by one all of the twenty-four jars of spices from the box, and piled them in front of me. Finally we can spice up our life!