Matka postilaatikolle

Eilen taivalsin noin 500 metrin pituisen matkan postilokerikollemme, joka sijaitsee huoltoasemalla. Taivallan saman matkan joka päivä, mutta usein joudun pettymään laatikon ollessa tyhjä ja kohtaamaan huoltoaseman tädin pahoittelevan katseen. Mutta tämä päivä olisi erilainen, Amazon oli kertonut sen minulle. Odotusta täynnä hykertelin koko matkan, jolla kohtasin monta pientä ystävää:

 

Näitä tyyppejä on kaikkialla ja ne havaitsee yleensä vasta verkon ollessa naamalla.

Perus-peura/kauris, joita on aivan tajuttomasti

Kävi kuitenkin niin, että postitäti oli röökillä, joten odotin yhden röökin verran ennen kuin sain ihka-ensimmäisen Amazon Prime pakettini haltuuni. Okei, kyseessä oli jo ihka-toinen paketti, mutta ensimmäisen paketin sisältämät adapterit eivät aiheuttaneet samanlaista jännitystä. Patikoin kotiin isohkoa pahvilaatikkoa hellästi suojellen.

Kotona raatelin paketin sen sisältöä varoen auki. Kädet täristen pinosin kaikki paketista löytyneet kaksikymmentäneljä maustepurkkia eteeni ja näin valon – laskevan auringon viimeiset säteet. Elämässä alkaa taas olla jotain makua!

Yesterday I walked to the post office, a thing that I actually do every day. Usually there is no mail, but I knew that the day was different, Amazon had told me that. On the way to the post office/gas station, I met several small friends of mine: Hairy Larvae, A bug, another A bug, Mr. Spider and Lady Deer.

Happened so, that the post officer was having a cigarette lasting break outside. I waited and could barely hold on my horses, that is how excited I was. I received my package and ran back to home. At home, I crapped a knife and carefully, to make sure that I would not destroy anything, opened the box.

Oh boy, what a glorious moment it was, when I picked out one by one all of the twenty-four jars of spices from the box, and piled them in front of me. Finally we can spice up our life!