Häivähdys melankoliaa

Tällä viikolla elo on taas ollut tunteellisesti haastavaa. Aivan sama onko syy yksinäisissä päivissä, pimeissä illoissa vai PMS-oireissa, mutta päähän on ottanut. Pari päivää sitten repesin miltei raivoon, mutta taivuinkin sitten kyyneliin, kun Aaron ei ollut muistanut kertoa hakeneensa jollekin kurssille ja kuulin siitä hänen puhuessaan vanhempiensa kanssa. Kyse on siis kurssista, joka veisi Aaronin pois joksikin viikoksi tältä saatanan saarelta, mutta kurssin kestoa tai ajankohtaa ei tiedetä eikä edes ole varmaa missä se on ja ketä sinne valitaan. Voisi sanoa, että tein kärpäsestä härkäsen. Onneksi ollaan kumpikin kykeneviä ihan asialliseen keskusteluun vaikka toisella olisikin tunteet pinnassa. Tämä tunnerikas tapahtuma sai kuitenkin muistamaan kuinka tärkeää on pitää parisuhde hyvässä kuosissa. Se on tärkeää etenkin nyt, koska ollaan kumpikin samassa pienessä veneessä, joka seilaa TB:ssä ja uhkaa ajoittain upota.

Yksin ollessa tulee pohdittua paljon myös omaa minuutta ja komplekseja. Toisinaan olen rääväsuinen ja sosiaalisisesti aktiivinen, toisinaan taas vetäydyn kuoreeni tarkkailemaan. Enenevissä määrin ja etenkin uusissa tilanteissa vetäydyn kuoreeni pohtimaan kuinka juuri sillä hetkellä tulisi oikeaoppisesti käyttäytyä enkä osaa olla oma itseni. Täällä olen huomattavasti varovaisempi uusia ihmisiä tavatessa, koska jotain osaa ihmisten eleistä en osaa vielä tulkita. Lisäksi peruskuvan luominen uusista tyypeistä on hankalampaa, kun ei pyöri samanlaisten ihmisten kanssa kuin itse on. Yleensä ihmisiä tapaa kavereiden kautta, jolloin joku on jo tehnyt ”esitutkinnan” tai sitten yhteinen puheenaihe löytyi paikan avulla esimerkiksi baarissa ihailemalla hanatuotteiden valikoiman laajuutta täysin ventovieraan kanssa. Mainittakoon vielä, ellei ole jo tullut selväksi, niin tässä kylässä ei baarissa hanatuotteista tai muustakaan jutella, koska täällä ei ole baaria! Sen sijaan tässä 500 ihmisen kylässä on kolme kirkkoa, mikä tekee ei-uskovan olon hieman epäileväksi. Onkohan yksi kirkoista sittenkin salakapakka? Oli miten oli, niin Suomessa ihmisiä oli helpompi tulkita, koska pystyi melko hyvin päättelemään kohtaamispaikasta, olemuksesta ja äänenpainoista, millainen peruspersoonallisuus tyypillä on. Olinhan suomalainen ja siellä ikäni asunut. Ensivaikutelman perusteella tehty arvio saattoi tietysti mennä ihan pieleenkin ja sovinistivitsit eivät uponneetkaan, mutta se on toinen juttu. Uusien ihmisten kohtaaminen on kuitenkin antoisinta, jos kaikki ovat edes vähän rentoutuneita. Täällä en uskalla antaa itsestäni mitään, koska pelkään sorkkivani vääriä alueita esim. kritisoivani koulutusta, armeijaa tai tämän hetken oranssia perunaa eli Trumppia. Siksipä moni kohtaaminen on kiiltokuvamaisen eheä, peruskohtelias ja väritön, joista ei käteen jää kuin usvaa. Sillä tavalla ei paljon kontakteja luoda ainakaan jos tavoite on hankkia oikeita, syvällisiä ihmissuhteita.

Ne harvat kerrat, kun olen täällä ihmisten ilmoille päässyt, on eniten harmittanut, etten uskalla kertoa läheskään niin roiseja tarinoita kuin Suomessa, koska pelkään ihmisten reaktioita. Lapsena olen sanonut, että jos en saa puhua, niin räjähdän. Nyt on sellainen olo, että jos en pian löydä kodin ulkopuolelta henkilöä, jonka kanssa olla rennosti oma itseni, niin räjähdän. Tiesin, että tulen kaipaamaan ystäviä ja omia kuvioita todella paljon eli tässä sitä nyt sitten ollaan. Seuraavien viikkojen tavoitteeni on olla enemmän oma itseni kodin ulkopuolella ja jättää se peruskohtelias muija kotiin roikkumaan. Käytännössä tämä tarkoittaa, että postin, kaupan ja kirjaston henkilökunta alkavat pitää minua vähintäänkin epästabiilina, mutta kyseessä on mielenterveyteni eli hällä väliä. Toivottavasti vitsini saavat kirjaston henkilökunnan perääntymään pyynnössään, jonka seurauksena olen lupautunut vapaaehtoistoimintaan eli myymään ylimääräisiä kirjoja joulumarkkinoille. TARVIIN KAVEREITA!

 

 McDonald's, Ketchikan, 18.9.2016

 

  

The past week has once again been emotionally challenging. I nearly freaked out after hearing that Aaron had applied to a course, which would take him for few weeks away from this bloody island. I mean, I heard it when he told about it to his parents without even thinking that it could potentially interest me too. Instead of starting to rage, I started to weep. To clarify, we are talking of a course of which timing, location or length, and the fact, that it is not even sure that Aaron is accepted to participate, is not even known yet. I admit that I overreacted, yet, I think that these are the things that one should discuss about. This small incident also made me to realize how valuable good communication is in a relationship and how much this relationship matters to me. Luckily we are both capable to discuss in rational way (one more than other, though) and were able to come to a good understanding. This emotional happening made it also quite clear, that every relationship needs to be maintained regularly. It is especially important when you both are stuck in an island, and when most of the time you feel the boat you are sailing together is leaking.

When you are alone, and so far my experiences on this island are mainly being alone or extremely alone, you also have plenty of time to think about your own personality and other deep thoughts. I would say, that sometimes I am loud, social and a potty mouth, but other times I hide to me shell and observe my surroundings in quiet. That is likely how most of the people are. Increacinly, I have started to take the observers role in new situations and I am unable to really show “the real” me. Especially after moving here this has been my major role. I tend to be more careful what I say, since I cannot read people as easily as in Finland. In Finland things were easier likely since when you are living in your own common “circles”, you mainly stay in your own circles. What I mean with this is that, usually when you meet new people, you meet them through friends, who have already selected the “OK” people, or you meet them through some events, which already give you something common to talk about, for example: Oh, they have nice selection of beer on the tap, don’t they? Just to mention again, the last example is something, which would never happen here, because there is no bar over here! Instead we have three different kinds of churches in a town with population of less than 500, which makes me, an atheist, to feel a bit suspicious. Is one of them actually a speakeasy?

Ok, let’s focus again. I think it was also easier to evaluate people in Finland, because I could easily tell from the tone of their voices and appearance, if we are even approximately from the same social bubble or not. Of course, sometimes I made mistakes and I told my best chauvinist jokes to totally wrong audience. Here, however, I cannot categorize people because it seems that everyone is wearing same ugly shoes and badly fitting jeans (don’t really mean that, this place is just lacking all the hipsters that I am used to!). Therefore, I am afraid of saying something totally inappropriate and I don’t dare to give people anything of myself. Because inappropriate is my second name, I think that keeping my mouth shut might be also a good self-protect strategy. However, it makes all the encounters with people a bit shallow, basic-polite and colorless.

My mission for the future is to start to tell bad jokes and not to care that much about the follow-ups. My new guideline will be: Be polite, but don’t be a pussy.