Todellisuus iski

Toinen viikko Thorne bayssä oli vähemmän viehättävä kuin edeltäjänsä. Tilastollisesti merkittävän ajan viikosta olen ollut valmis pakkaamaan kamat (kolme matkalaukullista) ja jättää tämän kyläpahasen ikiajoiksi. Syitä huonoon biorytmiin löytyy hyvin pitkälti itsestä sekä henkisen jaksamisen ylikuormittumisesta, jolloin pienikin vastoinkäyminen tuntuu maailmanlopulta.

On ottanut päähän, kun kaupan ihana täti puhuu hitaasti kuin vajaamieliselle vain sen takia, etten reagoi tarpeeksi nopeasti ja reagoidessani puhun englantia murtaen. Kulttuurien erot hämmästyttävät, ihastuttavat ja aiheuttavat järkytystä, mikä varmasti johtuu siitä, että katson kaikkea suurennuslasin läpi enkä ole asunut aiemmin muualla kuin Suomessa. Kulttuurista ei tässä kylässä edes kannata puhua ja vaikka sitä olisikin, niin enhän minä siihen törmää kököttäessäni yksin kotona edellisen asukkaan jättämällä rikkinäisellä muovituolilla. Kaipaan myös akateemista työympäristöä ja kollegoja, joiden kanssa voi vakavasti pilkun paikasta tai vähemmän vakavasti viikonlopun kuulumisista.

Kolmas asiamieltäni erityisen paljon kaihertanut asia on se, ettei mikään tunnu järjestyvän vaikka kuinka odottaa tai nuijii. Nyt on kolmisen viikkoa veivattu eipäs-juupas –rallia siitä, että muutetaanko me meidän kamat itse tänne keskelle-ei-mitään vai maksaako joku sen meidän puolesta. Olisi helpompaa saada joku selvä vastaus, ja sitten tietää odottavansa kolme viikkoa tai kuukautta ennen kuin mitään tapahtuu itsestä tai muista johtuen. Vaikka moni ihmetteli jo Suomessa, kun pakattiin mukanamme kuusi kuutiometriä omaisuutta, niin nyt olen äärimmäisen kiitollinen, että pakattiin mukaamme suurin osa kodin ”pikku” irtaimistosta eli kaikki astiat, kipot, kupot ja muu elintärkeä kuten indonesialainen tanssikruunu. Iloinen olen myös siitä, että appivanhempani pystyivät ja viitsivät ravata kanssani kirpputoreilla ja vieläpä Ikeassa, minkä ansiosta sain hankittua pakolliset puutuvat huonekalut (sänky, kirjahylly, keittiönpöytä jne.) sekä kodin elektroniikan, joka oli pakko uusia verkkovirran erojen takia, jo Oregonista. Tältä saarelta mööpeleiden hankkiminen olisi ollut joko mahdotonta tai ainakin syntisen kallista. Haasteita olisi myös asettanut nirsouteni, koska en suostu ottamaan kotiini mielestäni epämiellyttäviä asioita. Olisi varmaan päädytty asumaan yhtä askeettisesti kuin nytkin eli käyttämään pahvilaatikkoa ruokapöytänä ja naapurista lainattua patjaa sohvana. Vaan miten olinkaan niin kaukaa viisas, että pakkasin mukaani pöytäliinan – enkä mitä tahansa pöytäliinaa vaan fennoskandinaaviseen makuun sopivan Marimekon Appelsiini kuosisen. En kadu valintaani tippaakaan, koska nyt voidaan uskotella itsellemme, että syödään kynttiläillallista oikean ruokapöydän ääressä laittamalla se verhoamalla ylösalaisen pahvilaatikko sillä pöytäliinalla.

Vaan on tänne muuttamisessa hyviäkin puolia. Ensinnäkin sosiaalisen elämän täydellinen uupuminen on ollut piristysruiske väitöskirjalle, joka etenee vauhdikkaasti ensimmäistä kertaa sitten juhannuksen. Ensi viikolla olen jo valmis lähettelemään siihen kuuluvia juttuja muillekin luettavaksi – vihdoinkin. Olen pian myös teräksisessä kunnossa, koska rikon työpäiväni käymällä lenkillä tai lähimetsässä sienestämässä. Myös viikonloppuisin ohjelmaan kuuluu patikointia, koska luonto on aivan uskomaton. Kohta laittelen tänne siis selfieitä lihaksikkaan kimmoisasta pyllystäni ja hyvin muodostuneesta six-packistäni. Mistä tulikin mieleen, six-pack hyvää olutta maksaa täällä vähemmän kuin kimpale hyvää juustoa! Sekin on hyvä juttu ja auttaa varmasti synkimpien ajatusten ja talven yli.

Eikä Thorne baykään ole ihan niin paha. Tämä on oikeasti aika sympaattinen pieni kylä, jossa on kaikki tarpeellinen – paitsi baari tai A-oikeuksilla varustettu ravintola. Toivottavasti pahimmat alkukriisit olivat tässä, tämän viikon menen eteenpäin ilman motkotuksia. Mindfulnesia, positiivista ajattelua ja lenkkeilyä kehiin. Havuja perkele!

 

Well, the second week at TB was not as easy as the first one. Reasons to the bad biorhythms can be found in myself as well as in reaching my personal capacity to handle new things and hardships.

Especially language barriers and cultural differences are causing a headache. The way how some people are talking to me like to a lowminded, is annoying. Even though I have an accent and I am not always getting what people are saying, it does not make me to be an idiot. Then there are some cultural differences, which are hard to understand. For example, everything has to follow the official protocol without shortcuts, even if they would make things faster and easier for everyone. Especially, the fact that even after three weeks, we still aren’t sure how, when and who is going to take care of our move. It would be much easier to handle the ascetic home, if we even knew somewhat exact time, i.e. after three weeks or four months, when our stuff would come. Now we are living in a weird wormwhole without any certainty about anything. Luckily, I packed a nice tablecloth with me, which we can use to trick ourselves to think that the cardboard box turned upside-down is a proper dining table. Yet, I am extremely glad that we packed most of our stuff from Finland to here, and later my parents-in-law were able & willing to do some crazy hoarding in Oregon before I came up to TB.  I bet that it would be hard and expensive or impossible to find things from here, especially because I am quite picky.

Of course, spending my days alone at home, working with my thesis on a broken chair and leftover office desk, is not making life any easier. I am missing the interaction during the work day, and the academic & non-academic conversations with my colleagues. On the other perspective, I guess working with the thesis is the best thing right now, because it actually gives some value for my days. I human need to feel himself useful.

To summarize the previous chapter and to be able to feel better, I just need to: get a social life, a hobby, finish my thesis and talk more with people to get my dialect better. And in the end, TB is not really that bad place to be at. It is rather cozy small town – except that there is no bar over here!  It will likely be easier to get adapted to a small village than to a bigger city – as long as I stay active myself. And sooner than later all these move related things will be done. Also, since there really is not much else to do than go out for hikes and running, I will be in extremely good shape in no time. Soon this blog will turn to be a fitness blog, where I will post selfies of my fit bum and six-pack. Oh, that reminded me of one good thing more, six-pack of beer is cheaper than a piece of nice cheese. That, together with mindfulness, sleep and exercise, should carry me through the hard times.