Showing posts with label luonto. Show all posts
Showing posts with label luonto. Show all posts

Wednesday, July 12, 2017

Edna Bay

Olen vihdoin miltei vuoden pohtimisen jälkeen aloittanut urani US forest servicen vapaaehtoisena. En kyllä yhtään valita ensimmäisestä työkokemuksestani kyseisen lafkan ilmaisduunarina.

Päädyin kirjoittamaan vapaaehtoissopimuksen geologian osaston tyypin kanssa, koska osaston toimisto sijaitsee vain parin minuutin kävelymatkan päässä meidän kotoa. Kenties vielä suurempi painoarvo oli kuitenkin osastonjohtajan aktiivisella olemuksella sekä mielenkiintoisella puuhastelulla. Geologit eivät tutki maanvyörymien potentiaalia metsähakkuualueilla, kuten maaperäosaston tyypit tekee, vaan seikkailevat esimerkiksi Prince of Wales alueen valtavilla kalkkikivialueilla ja kairaavat tuhkanäytteitä turvekerrosten alta.

Pääsin itse osallistumaan noin kymmenen päivää kestävään kuoppainventointiin. Inventaariotiimimme majoittui 50 asukkaan Edna Bay kylässä varsin mukavaan mökkiin, jossa oli juokseva vesi, hiljainen ja tehokas generaattori sekä pieni jääkaappi. Juomavesi haettiin lähteestä ja ruoat sun muut käyttötuotteet tuotiin mukanamme, koska alueella ei ole kauppaa. Olutta ostettiin miltei liian vähän, koska viimeisenä iltana jouduttii jo jakamaan kaksi viimeistä olutta kristillisesti kolmeen osaan. Paikalle matkattiin veneellä, mutta ilmeisesti päivittäinen lentoyhteys on postikoneen mukana. Amazon Prime paketteja olikin tien varsien roskapisteillä (ojassa tai soramontussa puoliksi palaneina) yllättävän paljon.

Työtiimiimme kuului kolme henkilöä, kaksi geologia ja minä. Tajusin olevani jo vähän vanha, kun hampaita pestessäni katselin vessan peililstä vähän ryppyisiä suupieliäni, ja kun kerroin kahdelle 23-vuotiaalle kuinka itsekin olin miltei kymmenen vuotta sitten yhtä nuori ja villi. Onneksi ne nuoremmat tyypit oli tosi kypsiä ja itse olen aika epäkypsä, niin ikäni ei tuottanut ongelmia. Työtehtäviimme kuului rämpiä metsissä etsimässä kalkkikiveen veden syövyttäneitä kuoppia – sink holeja, niin kuin ne niitä kutsui – luolia ja monttuja. Kuoppien ympärille tehtiin noin 40 metriä leveä suojavyöhyke, ettei kuoppa tuhoutuisi metsänhakkuiden takia – oltiin siis harvennusta tai päätehakkuuta vailla olevissa jo kertaalleen hakatuissa metsissä. Noh, satuttiin olemaan kaikki vähän vihertäviä, joten suojavyöhykkeen leventämiselle löytyi helposti syitä. Yleisimmät syyt olivat rinteen kaltevuus sekä kuoppien välillä virtaava yhteinen pieni puro. Ilman suojavyöhykkeiden yhdistämistä puro olisi hakkuiden jälkeen mennyt tukkeeseen ja kuoppa mahdollisesti täyteen roskaa.

Kuoppien löytämisestä hankaloittivat kolme asiaa. Ensinnäkin on äärimmäisen hidasta ja raskasta rämpiä metsässä, jossa maassa makaa itsesi korkuisia runkoja. Tulee sellainen olo kuin olisi Mario Bross 3:n jättimaassa, jossa itse on ympäristöään huomattavasti pienempi ja pienikin välimatka vaatii suuria ponnistuksia jättiläismäisessä ympäristössä. Toinen haaste oli ylitiheät pusikot, joissa näkyvyys oli pari metriä. Sellaisessa ympäristössä on todella hankala nähdä kuoppaa vaikka seisoisi sellaisessa. Kolmas haaste oli kuoppien koko. Osa kuopista oli 20 metriä leveitä ja näkyviä, mutta osa oli niin pieniä ettei isompi ihminen olisi sinne edes humpsahtanut. Siistiä oli kuitenkin se, että pikku kuopat saattoivat olla useita kymmeniä metrejä syviä. Testattiin parin kuopan syvyyttä heittelemällä niihin kiviä. Eräskin kuoppa oli leveydeltään noin metri kertaa puoli metriä, mutta kiven kimpoilu sen seinissä jatkui miltei kymmenen sekuntia ja päättyi huimaavaan loiskahdukseen, kun kivi molskahti kuopan pohjalle muodotuneeseen järveen.

Vapaaehtoistelu oli oikein mukavaa ja oli hirveän kivaa tuntea itsensä hyödylliseksi eikä vain kotona väännellä pirun siirappeja ja hilloja. Retken jälkeen ehdin kotona oikeastaan vain pestä pyykit ja pakata rinkan uudestaan, sillä nyt olen jo Stoffelin kanssa Oregonissa. Täällä ollaan nautittu helteestä ja auringosta, mutta valitettavasti myös kierretty kauppoja ja haalittu kamaa meidän Brittiläisen Kolumbian läpi kulkevaa automatkaa varten. Sormet ristiin, ylihuomenna on startti ja tiedossa pari tuhatta kilometriä tiukkaa ajoa.













Friday, February 10, 2017

Aurinkoa ja maapähkinävoileipää




Käytiin viime viikonloppuna retkeilemässä meiltä luoteeseen päin, Sankar järven lähistöllä. Kahlattiin tuulenkaatojen muodostaman sokkelon läpi merenpoukamaan, jossa evästettiin herkulliset maapähkinävoikkarit ja nautittiin auringonpaisteesta ja sen tuottamasta lämmöstä. Lähistöllä uineet merisaukot ja hylje pitivät meille hienon esitelmän taukomme ratoksi. Stoffelkin piti tunnelmaa yllä yrittäen varastaa ruoat suoraan suustamme. Onneksi pienen koulutussession jälkeen saatiin koira kiltisti pönöttämään välimatkan päässä, mutta kuten kuvista huokuvasta läheisyydestä voi päätellä, on seuraava askel koulutuksessa välimatkan kasvattaminen.


Tänä viikonloppuna on luvassa ensin paljon lunta, sitten hirveän paljon vettä ja väliin mahtuu yhdet autotallijuhlat. Kylläpä on kivaa, kun jotain tapahtuu.









Saukon pesä

Saukon kakkaa.






Thursday, February 2, 2017

Yes we can!

Lupasin tänä vuonna hengittää syvempään kuin viime vuonna, ja parina edeltävänä viikkona olen pitänyt kiinni lupauksestani, jos paniikissa pussiin hengittäminen lasketaan. Pari viikkoa sitten tuli pieni hoppu, kun avattuani sähköpostin tajusin, että kuukauden sijaan minulla olikin ensin neljä päivää ja sitten vielä viikko aikaa kirjoittaa valmiiksi väikkäri ja yksi artikkelin käsikirjoitus. Mielessäni toistelin Obaman tyyliin yes we can, ja nyt urakka on ohi ja paperit lähti kumpaankin deadlineen ajallaan liikkeelle. Nyt odottelen kommentteja ja teen tutkimusaiheesta lisää taustatutkimusta ettei väitöstilaisuudessa tule ihan turpaan. Vaan eipä enempää siitä aiheesta ainakaan kuukauteen.

Ja ai miten onkaan monasti hengitys pysähtynyt, kun olen seurannut Amerikan nykyisen presidentin touhuista. Joka päivä lukiessani kyseisen imbesillin uusista toilailuista on verenpaineeni noussut ja raivo kihissyt. On pitänyt ihan meditoida ja mindfulnesoida useampaan kertaan ettei ole niin sanotusti pelipöksyt palaneet. Täällä saarella Trumpilla on hyvin vahva tukijakunta, kuten olen tainnut mainitakin. Saaren pienuuden takia tuntuu, että on jatkuvasti varottava sanojaan vaikka oikeasti tekisi mieli vain tiuskia ja haukkua tukijoita ääliöksi. En vieläkään voi ymmärtää miten kukaan voi edes protestina kannattaa äkkipikaista, provosoivaa rasistia, jolla ei ole käytöstapoja. Jos politiikkaa tehtäisiin hiekkalaatikossa, Donald olisi hakattu hiekkalapioilla henkihieveriin ja haudattu isoimman hiekkalinnan alle, oman äitinsä toimesta. Onhan tämä aivan uudenlainen viha toisaalta hienoa materiaalia itsetutkiskeluun.

Voin vannoa, että yhtenä iltana Stoffelkin jähmettyi kauhusta eikä hetkeen edes hengittänyt. Kyseisenä iltana oveemme koputettiin ja avattiin saman tien ulkoapäin, mistä Stoffel luonnollisesti meni aivan sekaisin ja jähmettyi pelokkaasti haukkumaan tunkeilijaa. Taisi siinä tulla pissatkin lattialle, kun oli niin jännä tilanne. Yhtä nopeasti kuin pelko syntyi, se myös lamaantui, kun sisään asteli pieni koiradaami. Se oli ihastusta ensisilmäyksellä ja koirat juoksivat ympäri asuntoa täydelliseen uupumukseen asti. Hurjan leikin jälkeen olikin hyvä mennä nukkumaan oman lauman kanssa, etenkin koska koira saa nykyisin nukkua sängyssämme. Näin siis siitä huolimatta, että sovittiin, ettei niin tule koskaan käymään. Tosin parina yönä, kun olen herännyt raskaaseen tunteeseen ja rahisevaan kuorsaukseen, ja hetken silmiäni hierottuani todennut  tämän johtuvan päälläni retkottavasti kuorsaavasta koirata, olen katunut päätöstä. Vähän nolottaa myös tämä periaatteista lepsuilu, mutta hei, kokeilepa itse asua saarella, jossa on yksinäistä eikä mitään koskaan tapahdu.

Tosin nyt täällä blogikentällä alkaa tapahtua enemmän, koska on vähän enemmän luppoaikaa ja aurinkokin paistaa enemmän niin ulkona kuin mielessänikin. Jälkimmäistä aurinkoa täytyy tosin auttaa muun muassa lasillisella viiniä ja suklaalla. Ja vaikka tämä saari onkin ihan paska, näin aikuismaisesti sanottuna, niin on täällä hienoja maisemia. Lisäksi mun koira ja mies on komeita ja osaavat poseerata. Kuvat on otettu kännykällä, muistaakseni viime viikolla, jolloin soittelin vanhempieni kanssa. Koska nettiyhteys on käsittämättömän huono meillä sisällä, niin menen yleensä ulos pitääkseni yhteyttä ihmisiin. Naapurit luovat välillä outoja katseita, kun näkevät minut aamukahdeksalta seisomassa vesisateessa kumisaappaat, rotsi ja yöpuku päällä. Nykyisin tosin raahaudun laiturille asti ja ihan vaatteet päällä, koska meidän asuinrakennuksessa on äänekäs kattoremontti. Ja kuvista voitte päätellä, ettei se laiturille raahautuminen ole ollenkaan vastenmielistä ainakaan selkeällä säällä.

PS. Aaron voi ihan hyvin, päivät se on metsässä ja illat me katsotaan Mad Meniä. Tällä viikolla se on tosin vähän väsynyt, koska teki viikonloppuna töitä kielentarkastajana. Palkkioksi kielentarkastuksesta Aaron on saanut kotikutoisia ylirasvaisia mustikkamuffineja ja maailman lättänimpiä sämpylöitä. Toivottavasti Aaron ei ota esimerkkiä Mad Menistä, koska muuten tämä maailman surkein kotivaimo saa kenkää.