Automeditaatiota

Pari viikkoa sitten pakkasin koiran kuljetuslaatikkoon, teltan rinkkaan ja uuden automme rekisteripaperit käsveskaan. Suuntasin ensin Ketchikanin eläinlääkäriin hankkimaan koiralle terveen paperit, jotta hurtta sai lentää kanssani edesssä olleen pitkän automatkan alkupäähän. Eläinlääkärin jälkeen suuntasin lentokentän baariin, missä join ihanan kylmän oluen ja mietin, että tässä sitä nyt taas mennään.

Muutamaa viikkoa ennen lentokenttäolutta olimme Aaronin kanssa tehneet hankintoja kotisohvalta käsin ja Oregonissa toimivien kaksoisagenttiemme avustuksella. Me bongattiin netistä auto ja kajakit, jotka Aaronin vanhemmat tarkastivat kelvollisiksi. Auto on vuosimallia 2002 ja kajakit 2004, mutta yllättäen kummatkin olivat miltei koskemattoman näköisiä. Koska minulla on saarella vain aikaa ja Aaronin piti alkuperäisen tilannekatsauksen perusteella painua pusikkoon viikoksi, niin hankintojamme hakemaan lähdin vain minä ja koira.

Oregonissa meitä tervehti aurinko ja appivanhemmat, joita kaikkia oli yhtä ihana ja lämmin nähdä. Vietin Oregonissa miltei viikon, jona ainaka päivät täyttyivät oleellisten asioiden hankkimisesta. Mukaan tarttui muun muassa kuljetusteline kajakeille, kuivapusseja, koiralle pelastusliivit, , iso kasa juustoja (pekorino, parmesan ja manchego, kuinka olenkaan teitä kaivannut!)  ja monenmoista muuta purtavaa, jota ei saarelta saa. Iltaisin istuttiin patiolla ja nautittiin gin toniceja, hyvää viiniä tai olutta. Oli lämmin, kalkkunat vierailivat pihapiirissä ja koira rakasti pitkiä hetkiä pihalla. Kun koira lentokellä vain hetki ennen lähtöämme haukkui hermostuneesti nurmikolla makaavalle miehelle, tajusin, ettei olla saarelle muuton jälkeen vain istuttu nurmikolla ja hengailtu, nautittu auringosta, siemailtu viiniä. Suurin syy nurmikolla istumisen puuttumiselle on nurmialueiden uupuminen, jatkuvat sateet sekä meidän talvinen muuttoajankohta. Tilannetta tuli korjattua Oregonissa, mutta samaa pitää jatkaa myös Saarella vaikkapa sitten kallioilla istumisella.

Tuli päivä, jolloin meidän piti aloittaa nelipäiväinen automatka takaisin ylös, kuten Alaskaan matkaamista etelästä käsin kutsutaan. Reitti ylös kulki Portlandin ja Seattlen ohi Brittiläiseen kolumbiaan, jonka osalta reittisuunnitelmat menivät uusiksi vain paria päivää ennen lähtöä. Valtavat maastopalot olivat nimittäin pakottaneet sulkemaan yhden suurista valtateistä. Nerokkaasti haalin reitilleni muutaman sata kilometriä lisää kiertääkseni tulipalot. Onnistuin suorituksessa nipin napin, sillä ohitettuani Kamloopsin kaupungin savu alkoi jo saavuttaa minua ja jo seuraavana päivänä käyttämäni reitin osia oli suljettu maastopalojen vuoksi. Itse selvisin savuvahingoin, mutta muutama kylä ei selvinnyt.

Aivan alkumatkasta näin pienemmän mittakaavan katastrofin, joka järkytti minua suuresti. Hieman ennen Seattlen ruuhkaa ja viisikaistaista moottoritietä, minut ohitti moottoripyöräilijä. Vain hetkeä myöhemmin näin moottoripyöräilijän ruumiin maassa retkottomassa. Moottoripyörän ja auton kolarissa väistämättä pienempään osapuoleen oli sattunut enemmän. Paikalle aiemmin osuneet ihmiset ohjasivat liikennettä pois ja joku yritti raivokkaasti elvyttää motoristia. Eloton ruumis pompsahteli painallusten tahtiin kuin Anne-nukke. Tuntui tyhjältä vain lipua tilanteen ohi pirteä biittisen hömpän pauhatessa radiossa. Tämä nopeasti ohi mennyt tilanne syöpyi mieleeni voimakkaasti ja väritti koko matkaa.

Kammottavuuksista huolimatta matkaan mahtui suuressa määrin mielettömän hienoja maisemia. Vuoria, jyrkänteitä, metsiä, jokia ja vesiputouksia. Koiran kanssa matkustamisen hyvä puoli on, että jalkautua pitää tasaisin väliajoin. Kierrettiin monen monta taukopaikkaa ja niiden lähipusikkoa, joista monet sijaitsivat miellyttävissä maisemissa ja koira pääsi uimaan monessa joessa. Koiran ansiosta myös ihmisiin kontaktin aivan uudella tavalla, kun monet halusivat paijata niin söpöä pikkukoiraa. Ujon koiran varjolla pystyin kuitenkin säätelemään kenen halusin koiraan koskevan ja kenen ei – koirahan olisi ujosti halunnut moikata miltei kaikkia.

Retkellä päivät meni ratin takana ja yöt kului teltassa. Ruoka koostui roskasta ja välipaloista. Juomana oli vettä ja kahvia. Viimeisenä iltana saavuin Prince Rubertiin, missä jouduin kuppaamaan pitkälle seuraavaan aamuun lauttaan lastautumista odotellessani. Aamupalan jälkeen, tasan kello 10.00, lautta saapui Ketchikaniin. Suuntasin lenkittämään koiran, hamstraamaan lisää roskaruokaa ja odottamaan seuraavan, kotisaarelle vievän lautan lähtemistä.

Sovittiin Aaronin kanssa treffit meidän läheiselle retkeilypaikalla, jotta koira saisi iltalenkin ja ettei se innostuksissaan pistäisi kotiamme remonttiin. Oli kaunis ilta ja auringonlasku. Ensimmäistä kertaa palasin saarelle levollisin mielin tai ainakin ensimmäistä kertaa se levollinen mieli on kestänyt ainakin paluun jälkeisen viikon verran. Neljä pitkää päivää tien päällä, usein hiljaisuudessa radiokuuluvuuden uupuessa, pakotti käymään päänsisäisiä keskusteluja. Ehkei tänne muuttaminen olekaan maailmanloppu, ehkä tästä voi selvitä täysjärkisenä, ehkä onkin hyvä hidastaa elämän tahtia, ehkä onkin vain hyväksyttävä ettei kovasti ikävöimäni elämä Helsingissä ole ihan oikeasti näin kovan ikävän arvoinen, ehkä hiljalleen opin myös elämään tällä uudella tavalla. Ehkä jatkossa en kutsu tätä paikkaa ainakaan kovin usein Paskasaareksi, kuten äitini on kainosti toivonut.

Hetki ennen kuin savu valtasi vuoret.

 

Maailman suurin kalastusvapa ja Kanadaan muuttoa kaipaa Herra Stoffel. Koira piti houkutella tuon maahanmuuttajien työllistämistä helpottavan lafkan edestä pekonilta tuoksuvien namien avulla.

Edna Bay

Olen vihdoin miltei vuoden pohtimisen jälkeen aloittanut urani US forest servicen vapaaehtoisena. En kyllä yhtään valita ensimmäisestä työkokemuksestani kyseisen lafkan ilmaisduunarina.

Päädyin kirjoittamaan vapaaehtoissopimuksen geologian osaston tyypin kanssa, koska osaston toimisto sijaitsee vain parin minuutin kävelymatkan päässä meidän kotoa. Kenties vielä suurempi painoarvo oli kuitenkin osastonjohtajan aktiivisella olemuksella sekä mielenkiintoisella puuhastelulla. Geologit eivät tutki maanvyörymien potentiaalia metsähakkuualueilla, kuten maaperäosaston tyypit tekee, vaan seikkailevat esimerkiksi Prince of Wales alueen valtavilla kalkkikivialueilla ja kairaavat tuhkanäytteitä turvekerrosten alta.

Pääsin itse osallistumaan noin kymmenen päivää kestävään kuoppainventointiin. Inventaariotiimimme majoittui 50 asukkaan Edna Bay kylässä varsin mukavaan mökkiin, jossa oli juokseva vesi, hiljainen ja tehokas generaattori sekä pieni jääkaappi. Juomavesi haettiin lähteestä ja ruoat sun muut käyttötuotteet tuotiin mukanamme, koska alueella ei ole kauppaa. Olutta ostettiin miltei liian vähän, koska viimeisenä iltana jouduttii jo jakamaan kaksi viimeistä olutta kristillisesti kolmeen osaan. Paikalle matkattiin veneellä, mutta ilmeisesti päivittäinen lentoyhteys on postikoneen mukana. Amazon Prime paketteja olikin tien varsien roskapisteillä (ojassa tai soramontussa puoliksi palaneina) yllättävän paljon.

Työtiimiimme kuului kolme henkilöä, kaksi geologia ja minä. Tajusin olevani jo vähän vanha, kun hampaita pestessäni katselin vessan peililstä vähän ryppyisiä suupieliäni, ja kun kerroin kahdelle 23-vuotiaalle kuinka itsekin olin miltei kymmenen vuotta sitten yhtä nuori ja villi. Onneksi ne nuoremmat tyypit oli tosi kypsiä ja itse olen aika epäkypsä, niin ikäni ei tuottanut ongelmia. Työtehtäviimme kuului rämpiä metsissä etsimässä kalkkikiveen veden syövyttäneitä kuoppia – sink holeja, niin kuin ne niitä kutsui – luolia ja monttuja. Kuoppien ympärille tehtiin noin 40 metriä leveä suojavyöhyke, ettei kuoppa tuhoutuisi metsänhakkuiden takia – oltiin siis harvennusta tai päätehakkuuta vailla olevissa jo kertaalleen hakatuissa metsissä. Noh, satuttiin olemaan kaikki vähän vihertäviä, joten suojavyöhykkeen leventämiselle löytyi helposti syitä. Yleisimmät syyt olivat rinteen kaltevuus sekä kuoppien välillä virtaava yhteinen pieni puro. Ilman suojavyöhykkeiden yhdistämistä puro olisi hakkuiden jälkeen mennyt tukkeeseen ja kuoppa mahdollisesti täyteen roskaa.

Kuoppien löytämisestä hankaloittivat kolme asiaa. Ensinnäkin on äärimmäisen hidasta ja raskasta rämpiä metsässä, jossa maassa makaa itsesi korkuisia runkoja. Tulee sellainen olo kuin olisi Mario Bross 3:n jättimaassa, jossa itse on ympäristöään huomattavasti pienempi ja pienikin välimatka vaatii suuria ponnistuksia jättiläismäisessä ympäristössä. Toinen haaste oli ylitiheät pusikot, joissa näkyvyys oli pari metriä. Sellaisessa ympäristössä on todella hankala nähdä kuoppaa vaikka seisoisi sellaisessa. Kolmas haaste oli kuoppien koko. Osa kuopista oli 20 metriä leveitä ja näkyviä, mutta osa oli niin pieniä ettei isompi ihminen olisi sinne edes humpsahtanut. Siistiä oli kuitenkin se, että pikku kuopat saattoivat olla useita kymmeniä metrejä syviä. Testattiin parin kuopan syvyyttä heittelemällä niihin kiviä. Eräskin kuoppa oli leveydeltään noin metri kertaa puoli metriä, mutta kiven kimpoilu sen seinissä jatkui miltei kymmenen sekuntia ja päättyi huimaavaan loiskahdukseen, kun kivi molskahti kuopan pohjalle muodotuneeseen järveen.

Vapaaehtoistelu oli oikein mukavaa ja oli hirveän kivaa tuntea itsensä hyödylliseksi eikä vain kotona väännellä pirun siirappeja ja hilloja. Retken jälkeen ehdin kotona oikeastaan vain pestä pyykit ja pakata rinkan uudestaan, sillä nyt olen jo Stoffelin kanssa Oregonissa. Täällä ollaan nautittu helteestä ja auringosta, mutta valitettavasti myös kierretty kauppoja ja haalittu kamaa meidän Brittiläisen Kolumbian läpi kulkevaa automatkaa varten. Sormet ristiin, ylihuomenna on startti ja tiedossa pari tuhatta kilometriä tiukkaa ajoa.