Uutta vuotta on koettu jo pari
viikkoa ja miltei saman ajan on tämä blogiteksti muhinut tiedostossa julkaisuaan odottamassa. Koska sisältö toimii vieläkin, niin jauhetaanpa hetki
vuodenvaihteesta ja niistä kuuluisista lupauksista, joita en tänäkään vuonna
kunnolla tehnyt. En tehnyt ainakaan niitä tyypillisiä joka vuotisia lupauksia,
koska tänä vuonna niitä ei ollut tarvetta kierrättää. Paino on nimittäin TB:ssä
pudonnut yli sen naistenlehdistä tutun viiden kilon tavoitteen – tosin nyt olen
aloittanut massakauden nauttimalla jäätelöä joka ilta ihan vain sen takia, että
elämässä pitää olla jotain sisältöä. Paikallinen karamellivalikoima ei kuitenkaan
hivele makunystyröitäni eikä täällä voi kunnolla humaltuakaan, koska sitä pubia
ei vieläkään ole, joten ei tarvitse lupailla vähentävänsä karkin syöntiä ja
alkoholin juontia. Salijäsenyyttä ei myöskään tarvitse hankkia, koska ei täällä
ole kuntosalia ja energinen koira muuttuu T-Rexiksi sohvalla maatessaan, joten
liikunta tulee ihan vain koiraa ulkoiluttamalla.
Kenties tänä vuonna voisikin siis
keskittyä trendikkäästi henkiseen hyvinvointiin. Ihan vain siihen, ettei isän
tarvitse kysellä olenko masentunut, kuten edellisen blogikirjoituksen jälkeen
kävi. Vaan oikeassahan iskä tietenkin oli. Kyllä viime vuoden loppupuoli oli
aika masentava eikä valoa auringonpaisteesta huolimatta näkynyt.
Onneksi tämä vuosi saarella on
pääasiassa alkanut paremmin kuin viime vuosi päättyi. Syynä varmasti on, että vietettiin
joulu ja välipäivät poissa saarelta ja etäisyyden ottaminen auttaa näkemään
lähelle. Joululoma oli kuitenkin melko erilainen kuin haaveilin. Olin jo
etukäteen epäileväinen oman sietokykyni suhteen, koska viimeiset pari viikkoa
saarella olivat menneet aika synkissä tunnelmissa eivätkä työtkään sen
seurauksena oikein edenneet toivottuun tahtiin. Epäilyni osuivat kuitenkin jopa
alakanttiin, sillä valmiiksi stressaantunut henkilö ei todellakaan selviä
kunnialla tilanteesta, jonka aineksina on puolivuotias vauva, kaksi kissaa ja
iloinen koiranpentu, joka on oppinut haukkumaan turhankin tehokkaasti.
Oikeastaan oli kuitenkin hyvä, että joululoma tuntui siltä kuin olisi ollut
kuusi päivää kuumalla liedellä muhineessa pressopannussa. Sen jälkeen nimittäin
oli kiva palata saarelle omaan rauhaan ja kotiin.
Siispä, huolimatta siitä, että
vuodenvaihde meni ripuloivan koiran kanssa lentokentillä ja hotelleissa, niin
vuoden 2016 viimeiset minuutit menivät oikein mukavasti. Päätettiin Aaronin ja
koiran kanssa hotellin sängyllä loikoillen ja Star Trekiä katsellen, että tästä
vuodesta tulee tosi hyvä. Sovittiin, että minä harjoittelen syvään
hengittämistä ja koira lopettaa puremisen eikä jatka haukkumisen harjoittelua
vaan keskittyy tottelevaisuuteen. Aaronin lupaus jäi vähän puolitiehen, koska
se ei saanut puheenvuoroa, mutta hiljaa mielessäni pohdin antavani niitä
enemmän tänä vuonna. Esimerkiksi viime viikolla käytiin ihan asiallinen
keskustelu, jonka seurauksena Aaron päätti, että tekemäni borssikeiton sijaan
syödään pakastepizzaa lounaaksi.
Saarelle paluuta helpotti myös tavattoman kaunis talvisää, joka tosin viime viikonloppuna muuttui
vesisateeksi. Kauniista talviretkestä, kuitenkin muistona kuvasarja retkeltä, jolloin
käytiin Balls Laken retkeilyalueella ja polkujen sijaan käyskenneltiin
järven jäällä. Siellä jäällä syntyi ajatus väikkärin otsikosta eli kyllä sekin
elämän ankeuttaja hitaasti etenee. Kyllä kuulkaa, ihmisten sielu lepäsi ja
koiran jalat kuluttivat loputonta energia määräänsä. Lisäksi mieltä lämmitti
taannoin ruokakaupan täti, Trish, joka oli ollut hieman huolissaan, koska ei
ollut nähnyt meikäläistä kaupassa pitkään aikaan. Poissaolo teki tästä saaresta
enemmän kodin tuntuisen.
Tästä tulee perkeleen
positiivinen vuosi. Se alkoikin jo ennennäkemättömän hienosti, kun minusta tuli
pienen daamin täti heti vuoden ensimmäisenä päivänä.
