Tällä viikolla elo on taas ollut tunteellisesti haastavaa.
Aivan sama onko syy yksinäisissä päivissä, pimeissä illoissa vai PMS-oireissa,
mutta päähän on ottanut. Pari päivää sitten repesin miltei raivoon, mutta
taivuinkin sitten kyyneliin, kun Aaron ei ollut muistanut kertoa hakeneensa
jollekin kurssille ja kuulin siitä hänen puhuessaan vanhempiensa kanssa. Kyse
on siis kurssista, joka veisi Aaronin pois joksikin viikoksi tältä saatanan
saarelta, mutta kurssin kestoa tai ajankohtaa ei tiedetä eikä edes ole varmaa
missä se on ja ketä sinne valitaan. Voisi sanoa, että tein kärpäsestä härkäsen.
Onneksi ollaan kumpikin kykeneviä ihan asialliseen keskusteluun vaikka toisella
olisikin tunteet pinnassa. Tämä tunnerikas tapahtuma sai kuitenkin muistamaan
kuinka tärkeää on pitää parisuhde hyvässä kuosissa. Se on tärkeää etenkin nyt,
koska ollaan kumpikin samassa pienessä veneessä, joka seilaa TB:ssä ja uhkaa ajoittain
upota.
Yksin ollessa tulee pohdittua paljon myös omaa minuutta ja
komplekseja. Toisinaan olen rääväsuinen ja sosiaalisisesti aktiivinen,
toisinaan taas vetäydyn kuoreeni tarkkailemaan. Enenevissä määrin ja etenkin
uusissa tilanteissa vetäydyn kuoreeni pohtimaan kuinka juuri sillä hetkellä tulisi oikeaoppisesti
käyttäytyä enkä osaa olla oma itseni. Täällä olen huomattavasti varovaisempi
uusia ihmisiä tavatessa, koska jotain osaa ihmisten eleistä en osaa vielä
tulkita. Lisäksi peruskuvan luominen uusista tyypeistä on hankalampaa, kun ei
pyöri samanlaisten ihmisten kanssa kuin itse on. Yleensä ihmisiä tapaa
kavereiden kautta, jolloin joku on jo tehnyt ”esitutkinnan” tai sitten yhteinen
puheenaihe löytyi paikan avulla esimerkiksi baarissa ihailemalla hanatuotteiden
valikoiman laajuutta täysin ventovieraan kanssa. Mainittakoon vielä, ellei ole
jo tullut selväksi, niin tässä kylässä ei baarissa hanatuotteista tai
muustakaan jutella, koska täällä ei ole baaria! Sen sijaan tässä 500 ihmisen
kylässä on kolme kirkkoa, mikä tekee ei-uskovan olon hieman epäileväksi. Onkohan
yksi kirkoista sittenkin salakapakka? Oli miten oli, niin Suomessa ihmisiä oli
helpompi tulkita, koska pystyi melko hyvin päättelemään kohtaamispaikasta,
olemuksesta ja äänenpainoista, millainen peruspersoonallisuus tyypillä on. Olinhan
suomalainen ja siellä ikäni asunut. Ensivaikutelman perusteella tehty arvio saattoi
tietysti mennä ihan pieleenkin ja sovinistivitsit eivät uponneetkaan, mutta se
on toinen juttu. Uusien ihmisten kohtaaminen on kuitenkin antoisinta, jos
kaikki ovat edes vähän rentoutuneita. Täällä en uskalla antaa itsestäni mitään,
koska pelkään sorkkivani vääriä alueita esim. kritisoivani koulutusta, armeijaa
tai tämän hetken oranssia perunaa eli Trumppia. Siksipä moni kohtaaminen on
kiiltokuvamaisen eheä, peruskohtelias ja väritön, joista ei käteen jää kuin
usvaa. Sillä tavalla ei paljon kontakteja luoda ainakaan jos tavoite on hankkia
oikeita, syvällisiä ihmissuhteita.
Ne harvat kerrat, kun olen täällä ihmisten ilmoille päässyt,
on eniten harmittanut, etten uskalla kertoa läheskään niin roiseja tarinoita
kuin Suomessa, koska pelkään ihmisten reaktioita. Lapsena olen sanonut, että
jos en saa puhua, niin räjähdän. Nyt on sellainen olo, että jos en pian löydä
kodin ulkopuolelta henkilöä, jonka kanssa olla rennosti oma itseni, niin
räjähdän. Tiesin, että tulen kaipaamaan ystäviä ja omia kuvioita todella paljon
eli tässä sitä nyt sitten ollaan. Seuraavien viikkojen tavoitteeni on olla
enemmän oma itseni kodin ulkopuolella ja jättää se peruskohtelias muija kotiin
roikkumaan. Käytännössä tämä tarkoittaa, että postin, kaupan ja kirjaston
henkilökunta alkavat pitää minua vähintäänkin epästabiilina, mutta kyseessä on
mielenterveyteni eli hällä väliä. Toivottavasti vitsini saavat kirjaston
henkilökunnan perääntymään pyynnössään, jonka seurauksena olen lupautunut
vapaaehtoistoimintaan eli myymään ylimääräisiä kirjoja joulumarkkinoille. TARVIIN KAVEREITA!
 | |
| McDonald's, Ketchikan, 18.9.2016 |
The past
week has once again been emotionally challenging. I nearly freaked out after
hearing that Aaron had applied to a course, which would take him for few weeks
away from this bloody island. I mean, I heard it when he told about it to his
parents without even thinking that it could potentially interest me too. Instead
of starting to rage, I started to weep. To clarify, we are talking of a course
of which timing, location or length, and the fact, that it is not even sure
that Aaron is accepted to participate, is not even known yet. I admit that I
overreacted, yet, I think that these are the things that one should discuss
about. This small incident also made me to realize how valuable good communication
is in a relationship and how much this relationship matters to me. Luckily we
are both capable to discuss in rational way (one more than other, though) and
were able to come to a good understanding. This emotional happening made it
also quite clear, that every relationship needs to be maintained regularly. It
is especially important when you both are stuck in an island, and when most of
the time you feel the boat you are sailing together is leaking.
When you
are alone, and so far my experiences on this island are mainly being alone or
extremely alone, you also have plenty of time to think about your own
personality and other deep thoughts. I would say, that sometimes I am loud,
social and a potty mouth, but other times I hide to me shell and observe my surroundings
in quiet. That is likely how most of the people are. Increacinly, I
have started to take the observers role in new situations and I am unable to
really show “the real” me. Especially after moving here this has been my major
role. I tend to be more careful what I say, since I cannot read people as
easily as in Finland. In Finland things were easier likely since when you are living
in your own common “circles”, you mainly stay in your own circles. What I mean
with this is that, usually when you meet new people, you meet them through
friends, who have already selected the “OK” people, or you meet them through
some events, which already give you something common to talk about, for
example: Oh, they have nice selection of beer on the tap, don’t they? Just to
mention again, the last example is something, which would never happen here,
because there is no bar over here! Instead we have three different kinds of
churches in a town with population of less than 500, which makes me, an
atheist, to feel a bit suspicious. Is one of them actually a speakeasy?
Ok, let’s
focus again. I think it was also easier to evaluate people in Finland, because
I could easily tell from the tone of their voices and appearance, if we are
even approximately from the same social bubble or not. Of course, sometimes I
made mistakes and I told my best chauvinist jokes to totally wrong audience.
Here, however, I cannot categorize people because it seems that everyone is
wearing same ugly shoes and badly fitting jeans (don’t really mean that, this
place is just lacking all the hipsters that I am used to!). Therefore, I am
afraid of saying something totally inappropriate and I don’t dare to give
people anything of myself. Because inappropriate is my second name, I think
that keeping my mouth shut might be also a good self-protect strategy. However,
it makes all the encounters with people a bit shallow, basic-polite and
colorless.
My mission
for the future is to start to tell bad jokes and not to care that much about
the follow-ups. My new guideline will be: Be polite, but don’t be a pussy.
