Suolla

Alkukesästä katselin suositun ulkoireitin vieressä kohoavaa suota, joka oli pullollaan lakan lehtiä ja kukkia. Ajattelin, että kyseisiä maukkaita marjoja kerätäkseni minun tulee löytää syrjäisempi suo, koska tämän suon marjat menevät varmaan retkeilijöiden suuhun.

Viime viikolla käveltiin taas polkua pitkin ja hämmennyin täysin keltaisenaan hohtavan suon laidalla. Kukaan ei ollut kerännyt lakkoja, joista osa oli jo vähän ylikypsiä! Koska olin salaa toivonut muiden hölmöjen kävelleen onnensa ohi tai ainakin löytäväni muutaman mustikan, niin olin pakannut muutaman pakasterasian reppuun eli mikään ei estänyt meitä keräämästä satoa talteen. Käytiin vielä toisellakin suolla ja kerättiin riittävästi lakkoja parin hillopurkin tarpeisiin.

Mustikoitakin on jo päästy keräämään. Kaupasta saa tietysti pensasmustikoita, mutta mielestäni ne ovat liian makeita ja keinotekoisia. Luonnonmustikoilla voi lievittää koti-ikävää. Yleisesti ottaen marjastaminen, lukuunottamatta lakkojen metsästämistä, on minusta mielettömän tylsää enkä ymmärrä miten se voi olla kenenkään intohimo. Täällä mustikkapensaat kasvavat naaman korkeudelle yltävissä puskissa ja  niiden kerääminen on ainakin nautinnollisempaa kuin Suomessa maan tasolla kasvavien serkkujensa.

Marjoilla on täällä kuitenkin kova verotus, mikä iskee saaliiseen ihan kotoa käsin. Olemme nimittäin epäonnistuneet koiran kasvattajina myös marjojen suhteen, koska herra Stoffel ei suinkaan osoita meille parhaita marja-apajia vaan löytyy marjapuskan alta odottamassa omaa osuuttaan luonnon herkuista. Lakkoja poimiessa karhun ylöskaivaman maa-ampiaisten pesän tuoksu vei kuitenkin koiran nenän mennessään ja lopputuloksena oli todella turvonnut koiran silmäkulma. Stoffelista tulisi varmasti hyvä jalkapallon pelaaja, koska niin hyvin se osaa näyttää, jos johonkin sattuu.

Yllätykseksemme kaupasta löytyi myös Wisconsin osavaltiossa tehtyä leipäjuustoa. Saatiin siis pöytään perisuomalaista kansanherkkua: lakkahillolla kuorrutettua leipäjuustoa.

Aktiivielämää

Sosiaalinen media, ulkoiluvälinekauppojen mainokset ja matkakertomukset ovat täynnä aktiisia, ulkoilevia ja iloisia ihmisiä. Samana päivänä he käyvät melomassa, juoksevat metsässä ja hymyilevät kaiken aikaa. Viime sunnuntaina minä olin yksi heistä.

Herättiin aikaisin eli kello kahdeksan. Onnistuin PMS-oireiden aallokossa haastamaan riitaa ja juotiin kahvit hiljaisuudessa. Okei, tätä kohtaa ei näe aktiiviliikkujien eikä muidenkaan instafeedeissä. Onneksi sopu syntyi aamupalaleivän myötä.

Kun jälleen hymyiltiin ja vatsat oli täynnä, pakattiin kajakkeihin kaikki oleellinen pumpusta pelastusliiveihin ja kiikutettiin ne merenrantaan. Lykättiin paatit merelle ja melottiin. Tämä oli kolmas kerta, kun käytettiin meidän ihan ikiomia kajakkeja eli tällä hetkellä yhden kajakin käyttökerran hinta (poislukien varusteet, jotka maksoivat kanssa rahaa) on noin 266,67 dollaria. Pitää meloa vielä aika reilusti, että päästään järkevään käyttöhintaan.

Merellä nähtiin merileijonia, pohjassa möllöttäviä meritähtiä, lukuisia kalastusaluksia ja kolme ryhmää turisteja joko melomassa tai ilmaveneillä kaahailemassa. Onneksi ei nähty valaita, koska olisi saattanut tulla vetelät housuun. Olen vielä niin noviisi meloja, että vaatii ainakin pari kertaa merellä ennen kuin olen valmis kohtaamaan mitään valaan kokoista samoilla apajilla. Parin tunnin melomisen jälkeen käsivarsieni olemattomat muskelit olivat hellät ja nenänpäät auringon polttamat. Oli siis aika siirtyä seuraavaan aktiivivaiheeseen.

Syötiin lounas, pakattiin koira autoon ja painuttiin metsään. Vaellettiin tukevalla polulla, joka myötäilee jokea, missä Stoffeli uisi mielellään koko ajan. Rämmittiin metsässä ja löydettiin suo kukkuroillaan miltei kypsiä lakkoja. Sovittiin tekevämme sama lenkki ensi viikolla kunnon astioiden kansa. Yhtä äkkiä vatsastani kuului mouraisu, oli aika syödä. Piti kiireellä ajaa kotiin ennen kuin nälkäperkele iskisi ja aiheuttaisin toisen hiljaisuusretriitin saman päivän aikana.

Illalla sohvalla lojui aika väsynyt, mutta tyytyväinen lauma.

Tätä riippukeinu systeemiä me ei käytetty,
koska ei me nyt niin äärimmäisiä aktiiviliikkujia olla.

Aamukusella

Koiran aamukusella tapasin toista kertaa sen naapurissa asuvan puusepän tyttöystävän. Tyttöystävä toimii vissiin toisena perämiehenä rahtialuksella, joka on viimeksi pyörinyt jossain Meksikonlahdella, minkä takia emme ole häntä aiemmin tavanneet.

Tämä toinen tapaaminen sai alkunsa, kun olin juuri herättyäni vetäissyt villatakin yöpaiden päälle ja villasukkien päälle lenkkarit hoitaakseni koiran aamukusetuksen. Oli vähän liian pienet kengät tai liian isot villasukat, koska varpaat oli kippurassa. Tissiliivejä en tietenkään ollut laittanut, koska tavoitteena oli pitää askellus mahdollisimman kevyenä ja lyhyenä osittain niistä puristavista kengistä osittain omasta vessahädästä johtuen. Näin naapurin pihatien päässä juoksulenkiltä palaamassa.

Innostuin potentiaalisesta aamuisesta tapaamisesta niin paljon, etten välittänyt minusta kantautuvasta haisevasta hengityksestä, rasvaisesta tukasta enkä rähmästä silmisä vaan kipitin varpaat kippurassa moikkaamaan naapuria. Stoffel haukkui kovaa kauempana liikkuvalle objektille eli naapurille saaden tämän huomion, ja kerrankin olin kiitollinen rakin haukkumisesta vaikka muuten yritetäänkin päästä tavasta eroon. Kun naapuri kysyi olinko palaamassa koiran aamulenkiltä sanoin rehellisesti, että heräsin just enkä missään nimessä kävele ilman rintsikoita pihatietä pidemmälle. Intouduin tästä tapaamisesta jopa niin paljon, että kerroin eräästä saunareissusta, jonka aikana hassutin kämppistä ja tämän poikaystävää tunkemalla shampoopullon hinkkien alle osoittaakseni painovoiman häviön hikistä ihoa vastaan. Toki se saattaa olla myäs painovoiman voitto ihon kimmoisuutta vastaan, mutta en pysty myöntämään sitä vaikka tapahtumasta on miltei kymmenen vuotta. Naapuri nauroi tarinalle ja pohti jopa omien hinkkiensä pitokyvyn testaamista. Tällä hetkellä tuntuu, että meillä on hyvin suurella todennäköisyydellä maailman parhaat naapurit, joista voi vielä muovautua ihka ekat tosi hyvät ystävät tällä mantereella.

ps. Meidän koti on autotallin päälle rakennetussa asunnossa. Rakennus on ulkoa syntisen ruma ja kaipaisi vähintäänkin uutta maalipintaa. Kun tultiin katsomaan asuntoa ensimmäistä kertaa ajattelin vain, että ei ikinä. Onneksi mentiin kuitenkin sisälle asti, koska sisältä tämä on oikeastaan aika kiva.

Työskentelen kotoa

Aamulla on ihana jäädä kotiin ja juoda kotona se toinenkin kahvikupillinen. Voi vielä hetken istua sohvalla ja surffailla netissä, koska aikaa ei kulu työpaikalle siirtymiseen. Siitä sohvalta voi vielä kipaista pyöräyttämään pyykkikoneen käyntiin tai alustaa leipätaikinan, koska ei se vie kuin viitisen minuuttia. Siitä sohvalta ei kuitenkaan ole niin helppo rynnätä avaamaan tekstitiedostoa tai edeltävänä päivänä askarruttamaan jäänyttä artikkelia, koska pää on vielä kotivaihteella. Siksi voikin vielä käyttää koiran pihalla ja ehkä lämmittää mikrossa yhden kupin kahvia. Jossain vaiheessa työinto nostaa päätään, mutta useimmiten siihen menee kauemmin kuin jos matkaisi työpaikalle.

Aloitan henkisen siirtymisen työskentelyyn seitsemältä ja useimmiten havahdun kymmenen aikaan siihen, että hakkaan tietokoneen näppistä kiihkeästi hieltä haisten ja yöpuvussa. Usein en kuitenkaan jaksa vaivautua suihkuun, koska eihän minua kukaan haista tai näe. Onneksi olen oppinut kokemusten kautta ja koiran motivoimana, että mielenterveyteni vaatii myös ulkoilua, joten käyn juoksulenkillä ja sen seurauksena myös suihkussa noin kolme kertaa viikosssa. Hien hajusta ja hiusten rasvaisuudesta päätellen tämä ei ole riittävän usein, mutta se ei edelleenkään haittaa, koska eihän minua kukaan näe.

Eräs kotoa työskentelyn etu on, että tiskivuoret motivoivat kummasti enemmän kuin jos työskentelisi muualla. Kotoa työskentelyn haitta on, että toimisto muodostuu sinne missä on paras valo, mikä meidän nykyisessä asunnossa tarkoittaa ruokapöytää. Toimistokaman ja paperimassan vallatessa ruokapöydän olemme viime aikoina syöneet kaikki illalliset sohvalla.

Tämä on nyt toinen kerta, kun olen muuttanut uuteen paikkaan ja työskentelen kotona. Perustuen näihin kahteen kokemukseen voin todeta, että tämä ei ole paras tapa luoda kaveriverkostoa. Sitä vastoin on onni, jos naapurissa sattuu asumaan toinen kotona työskentelevä. Ensimmäisessä paikassa seuranani oli koko päivän eroahdistustaan uliseva narttukoira. Vihaan sitä koiraa varmaan ikuisesti. Nykyisessä paikassa onni oli puolellani sillä naapurissa asuu mukava puuseppä. Tänään auringon tervehtiessä taivaalta seppä viestitteli josko päiväkävely kiinnostaisi. Kyllähän se nimittäin kiinnosti, koska en ollut puhunut kenenkään muun kuin Aaronin kanssa sitten toissa viikon lauantain ja nyt on sentään taas perjantai! En edes  uskalla kuvitella millaista on asua yksin ja työskennellä kotoa. Hassua tämän päiväisessä tapahtumassa oli se, että sain kutsun kävelylle juuri kun olin lukemassa kolumnia kotoa työskentelevästä miehestä. Tarinan mies soittaa hysteerisesti itkien hätänumeroon, koska seinät kaatuivat hänen päälleen. Kävelyn ajoitus ei olisi voinut osua yhtään paremmin.

https://www.newyorker.com/humor/daily-shouts/i-work-from-home

Miten aloittaa projekti?

Olen tämän vuoden tammikuun 31. päivästä lähtien pähkäillyt kuinka oikein aloitetaan tutkimusprojekti.

Alku on kaikin tavoin ollut hieman haastava, koska hain ja sain apurahaa periaatteessa yksin ilman oikeaa tutkimusryhmää ympärilläni. Sittemmin olen saanut ympärilleni ihmisiä, mutta homma ei vain ole lähtenyt lentoon. Väliin tietysti mahtuu puolitoista kuukautta Euroopassa, jolloin rehellisesti voin sanoa tehteeni töitä noin seitsemänä ja puolena päivänä vaikka ajattelinkin projektia joskus jopa yöunien sijasta.

Olen suoriutunut gradusta, väitöskirjasta ja myös muista töistäni mielestäni ihan itsenäisesti, joskus aika jääräpäisestikin muiden neuvot huomioimatta jättäen. Olen siis kykenevä itsenäiseen työskentelyyn. Väitöskirjan viimeistely sekä oikeastaan myös aloittaminen tapahtui saarella, jossa internet ei toiminut ja tein töitä kotona mikä osoittaa, että olen myös kykenevä toimimaan ihan yksin yksinäisyyden ympäröidessä. Tosin silloin pystyin hankalassa tilanteessa nakkaamaan ohjaajia sähköpostilla tai soittelemaan Suomen keskiyöllä proffan kanssa. Tällä kertaa olen ainakin toistaiseksi yksin sopassani.

Onneksi tässä on enää vain hetki aikaa muhia omassa epätoivossa. Kuukauden päästä matkaan nimittäin jo ikiroudan alueelle olipa se tutkimussuunnitelma sitten hiottu tai ei. Siellä sitten rytisee ja kunnolla. Toivottavasti viimeistään siellä syväjäässä oleva motivaationi aktivoituu ja pystyn taas nauttimaan tästä freelancerina työskentelystä.

Reikä seinässä

Minulla on kuherruskuukausi Ketchikanin kanssa. Olen ihan mielissäni jopa jonottaessani Walmartin kassalla viidettätoista minuuttia vaikka edessäni on vain kaksi ihmistä.

Thorne Bayssä minua ahdisti alusta lähtien anonymiteetin menettäminen, koska ensimmäisestä päivästä lähtien sinut tunnistettiin. Olin hullu koiramuija. Täällä sitä ongelmaa ei ole. Ketchikanissa on 9000-14000 asukasta riippuen varmaan vähän vuodenajasta. Nyt on kesä ja turistikausi eli asukkaita on enemmän ja risteilyturistien määrä ylittää useampana päivänä viikossa kaupungin asukasluvun. Ulkoisesti sulaudun varmaan paremmin turistien kuin paikallisten joukkoon, koska miltei kahden vuoden tauon jälkeen kaivoin naftalista esiin viisi paria nahkakenkiä ja puen päälleni muutakin kuin puhkikuluneita farkkuja ja puhkipiertyjä verkkareita. Aamulla valitsen rintsikatkin sen perusteella, että ne näyttävät hyvältä ja tuovat ryhtiä eivätkä ole vain mukavat vanulaput.

On ihanaa olla taas ihmisten ilmoilla. Viikonloppuna haettiin Aaronin kanssa burgerit ja mentiin syömään niitä laiturille Ketchikanin sydämessä. Sinä päivänä oli aurinkoista ja ihmisvirta kaupungin eteen parkkeeranneista viidestä risteilyaluksesta oli huumaava. Oli hauskaa arvuutella turistien kansalaisuuksia pelkän ulkoisen olemuksen perusteella. Monella amerikkalaisella oli lättälenkkarit ja eurooppalaisella nahkakengät.

On ihanaa, että kotoa voi kävellä parikymmentä minuuttia läheiseen satamaan ja ostaa kioskista juomat, joita voi hörppiä laiturilla. On ihanaa, että voi ajaa kaksikymmentä minuuttia, minkä jälkeen edessä on vaikea valinta haluaako käydä ruokakaupassa, kirpputorilla vai päiväkaljalla. Elokuvateatterikin täältä löytyy, mutta sen testaaminen saa odottaa vielä hetken.

On ihanaa, kun mieli voi paremmin ja parisuhdekin tuntuu saaneen uutta potkua. Me ei enää ollakaan sellikavereita vaan toistemme kanssa ihan vaan vapaasta tahdosta, koska se on kivaa.

On myös ihanaa, kun voi ajaa Ketchikanin noin 60 kilometriä pitkän fileen pohjoispäästä eteläpäähän ja löytää niinkin hienon baarin kuin Hole in the Wall. Siellä on tarjolla hirmu hyvät bloody maryt, joita me päätettiin sateesta huolimatta siemailla ulkoterassilla ja  tuijotella neljää valkopäämerikotkan poikasta. Poikaset hengaili läheisissä puissa kahden pareina ja huutivat ruokaa kovaan ääneen.

Muutto

Long time no see...

Viime postauksen jälkeen olen ja koko meidän lauma on riutunut, mutta myös vapautunut monista kahleista ja saanut tilalle vapauksia.

Merkittävin asia tämän blogin kannalta on modeemi, joka tuo meidän internetyhteyden ainakin modernille aikakaudelle vuoteen 2009. Modeemin mahdollisti muutto Ketchikaniin eli Kaakkois-Alaskan Kouvolaan (kaupungit painivat ulkonäkönsä puolesta samassa liigassa).

Viime kerran blogin päivittämisen jälkeen tapahtui paljon, mutta tapahtuneen voi tiivistää vaikkapa seuraavasti:

Vuosi saarella tuli täyteen syyskuussa 2017. Juhlavuosi eskaloitui lokakuussa hermoromahdukseen, jolloin itkin muun muassa keittiön lattialla, autossa, sängyssä, lauantaiaamuna, keskiviikkoiltana ja perjantaina. Loppuajat saarella tein töitä Thorne Bayn postissa ja huoltomasemalla, mikä toi miellyttävää tarpeellisuuden tunnetta elämään. Ristiriitaisesti se tuntui samalla pohjanoteeraukselta, koska ei sitä juuri tohtoriksi väiteltyään ja sitä seuraavassa "mikä minusta tulee isona" -kriisissä välttämättä haluaisi käännellä hodareita ja jakaa täysin järjetöntä määrää mainoslehtisiä ihmisten postilaatikoihin. Ei vaikka saisikin kutsua itseään The Post Masteriksi tai tökkiä asiakkaana käyviä Trumpin kannattajia korostamalla omaa maahanmuuttajastatustaan.

Tämä vuosi on kuitenkin ollut kaikin puolin muutamaa edeltäjäänsä valoisampi. Alkuvuodesta sain rahoitusta omaan postdoc-projektiin Suomen Kulttuurirahastolta, joka on varmasti ainut joka tähän projektiin tällä hetkellä uskoo. Tutkimuksen aiheesta enemmän joskus, kun homma on edes jotenkin hallussa. Paljastettakoon kuitenkin, että projekti on alkanut äärimmäisen kankeasti todella huonon ajankäytön suunnittelun takia sekä miltei vuoden oleskelu tutkimuksen ulkopuolella, minkä takia tieteen tekemiseen (=perseellään tietokoneen edessä istumiseen) vaadittavaa pitkäjänteisyyttä ja sinnikkyyttä on harjoiteltava uudestaan. Tällä hetkellä sinnikkyyttä on kahdentoista minuutin verran ennen kuin facebook rävähtää auki. Projektin alun aikataulua ovat vääristäneet myös mainittu urani TB:n asiakaspalvelun kultatyttönä, puolentoista kuukauden pituinen matka Suomeen sekä nyt viimeisenä sähäkkä muutto Ketchikaniin. Valoisin ja varmasti pitkäkestoisin ilon aihe, joka myös auttoi meidät pakoon saarelta, on Aaronin uusi työ. Aaron haki ja sai työn, joka vapauttti hänet perusmetsässä rämpimisestä täyspäiväiseen toimistotyöhön. Vajaan kuukauden osittaisen ja kolmen päivän kokoaikaisen työskentelyn perusteella Aaron näyttää viihtyvän uudessa työssään huomattavasti entistä paremmin, sillä hän kertoo ensimmäistä kertaa aikoihin työstään hymyillen ja innostuneesti. Uusi pesti tarjoaa Aaronitsulle uusia haasteita, hiljaisen toimiston sekä varmasti myös enemmän etenemismahdollisuuksia. Hyvä Aaron!

Muutto Ketchikaniin, joka sijaitsee maantieteellisesti mitättömän 45 kilometrin ja seitsemän tunnin matkustamisen, mutta henkisesti valovuosien päässä saarelta, oli varsin rivakka. Maaliskuun puolivälissä Aaron sai tietää työstään, viikon päästä meillä oli jo asunto vaikka sen piti olla miltei mahdotonta, sitten lähdin Suomeen ja lopullisesti me muutettiin viisi päivää mun Suomesta paluun jälkeen. Huolimatta siitä, että Aaronin firman kustantamat muuttopojat pakkasivat ja muuttivat omaisuutemme, tämä oli fyysisesti tähän astisen elämäni raskain muutto. Onhan se tietysti ihan saavutus, että yhdentoista tunnin aikaeron rasittaessa ja poskiontelotulehduksen jyllätessä saa eroteltua muuttokuormaan kuuluvat ja kuulumattomat asiat, siivottua ja puunattua entisen asunnon samalla hyvästellen hyviksi kavereiksi muodostuneita ihmisiä sekä purettua kahdentoista hengen Ruska-astiaston, johon kuuluu pataa, kippoa ja kuppoa niin perhanasti. Tajusinpa myös hamstranneeni yhteensä 15 samankokoista Marski-lasia, joka täydentää kivasti kaapeissamme majailevaa noin kuutta muuta vähintään kuuden hengen lasisettiä. Kenties meille vielä joskus tulee vieraita, jotta päästään kohottamaan kuohuviiniä, valko- ja punaviiniä, GT:tä sekä muita virvoitusjuomia. Alkakaapa te kolme lukijaani jo katselemaan lentolippuja!

Epäilen muuton muuttuvan todeksi vasta jonkin ajan kuluttua kunhan kroppa tointuu ja mieli alkaa tehdä pesäeroa Alcatraziin. Edessä on uusi moderni elämä, johon kuuluu internet ja ainakin ensi vuoden huhtikuuhun asti myös töitä mielenkiintoisen tutkimusprojektin parissa. Aaronillahan oli ja on vieläkin ihan vakipesti saman puljun hallussa eli siitä ei huolta toistaiseksi. Kyllä kannatti muhia vuosi ja yhdeksän kuukautta paskasaarella.

-Mari

ps. Stoffel on vuoden ja yhdeksän kuukauden ikäinen iso poika, joka osaa vaikka mitä temppuja ja toisinaan käyttäytyäkin. Mun ja Stoffen lempparitemppu on lelujen piilottaminen, joita Stoffeli voi sitten etsiä. Koira nukkuu sängyssä meidän välissä, on tosi pehmeä ja rakastaa frisbeetä sekä uimista.