Koira, koira, koira

Koska meidän koira on mun uusi paras ystävä, terävähampaisin vihollinen ja tehokkain personal trainer, niin kirjoitellaanpa koirajuttuja.

Tänne muutto olisi varmasti ollut kamalampaa, yksinäisempää, rauhallisempaa, vähäverisempää ja kivuttomampaa, tylsempää, värittömämpää ja vähäliikuntaisempaa, jos ei olisi päätetty ottaa koiraa. Koiran hankkiminen on ollut vain ajan kysymys, sillä riippuihan Aaronin mahdollisuus päästä kanssani seuraaville treffeille täysin hänen vastauksestaan ’kissat vai koirat’ -kysymykseen. Vastaus oli puolueeton eli väärä, mutta olin hieman humalassa, niin en onnekseni välittänyt siitä. Joka tapauksessa, koirista on keskusteltu ensimmäisestä kohtaamisesta lähtien. Kun sitten alettiin puhua Amerikkaan muutosta, niin kiristin Aaronia sanoen, etten muuta ellei meille tule koiraa. Näin oli siis lyöty viimeinen naula koirattomuuden arkkuun.

Olen aina ajatellut tulevan koirani olevan jonkun hylkäämä ja uuden kodin tarpeessa. Kävi kuitenkin niin, ettei akuutin koirakuumeen aikana tietoomme tullut yhtään kotisaarellamme ollutta koditonta koiraa, joten Stoffel tuli meille ihan uutena, yhdeksänviikkoisena karvapallona. Nyt tuolini alla makaa viisikuukautta vanha lötkö, joka on pian vaihtanut purukaluston aikuisten hampaisiin ja on siirtymässä uhmaiästä teini-ikään. Stoffel, Tohveli, Toffe, Stoffe-Poffe, Tohvelieläin… rakkaalla on monta nimeä, joista se tottelee useimpia.

Miltei päivittäin kadun, että otettiin koira epävarmassa tilanteessa, jossa ei taaskaan tiedetä mitä tapahtuu ja milloin, mutta kyse on vain pienistä hetkistä ja silloinkin johtuu yleensä siitä, että koira tekee pentujuttuja, esimerkiksi puree alleista. Eihän elämässä koskaan tapahtuisi mitään, jos odottaisi sitä varmaa hetkeä, ja alan ymmärtää ettei sellaista hetkeä olekaan. Lisäksi tuo piski tuo elämään paljon sisältöä etenkin nyt, kun olen päivät kotona miltei ilman sosiaalisia kontakteja ja viikon kohokohtiani ovat ne päivät, jolloin Aaron on metsän sijaan töissä toimistolla ja tulee kotiin lounaalle. Tälläkin hetkellä Stoffel värittää eloani tuolin alta leijailevien pahan hajuisten koirapierujen muodossa.

On tuo satamahyljettä muistuttava pehmoinen turre aika kiva veijari.

 

Aurinkoa ja maapähkinävoileipää

Käytiin viime viikonloppuna retkeilemässä meiltä luoteeseen päin, Sankar järven lähistöllä. Kahlattiin tuulenkaatojen muodostaman sokkelon läpi merenpoukamaan, jossa evästettiin herkulliset maapähkinävoikkarit ja nautittiin auringonpaisteesta ja sen tuottamasta lämmöstä. Lähistöllä uineet merisaukot ja hylje pitivät meille hienon esitelmän taukomme ratoksi. Stoffelkin piti tunnelmaa yllä yrittäen varastaa ruoat suoraan suustamme. Onneksi pienen koulutussession jälkeen saatiin koira kiltisti pönöttämään välimatkan päässä, mutta kuten kuvista huokuvasta läheisyydestä voi päätellä, on seuraava askel koulutuksessa välimatkan kasvattaminen.

Tänä viikonloppuna on luvassa ensin paljon lunta, sitten hirveän paljon vettä ja väliin mahtuu yhdet autotallijuhlat. Kylläpä on kivaa, kun jotain tapahtuu.

 

Saukon pesä

Saukon kakkaa.

Yes we can!

Lupasin tänä vuonna hengittää syvempään kuin viime vuonna, ja parina edeltävänä viikkona olen pitänyt kiinni lupauksestani, jos paniikissa pussiin hengittäminen lasketaan. Pari viikkoa sitten tuli pieni hoppu, kun avattuani sähköpostin tajusin, että kuukauden sijaan minulla olikin ensin neljä päivää ja sitten vielä viikko aikaa kirjoittaa valmiiksi väikkäri ja yksi artikkelin käsikirjoitus. Mielessäni toistelin Obaman tyyliin yes we can, ja nyt urakka on ohi ja paperit lähti kumpaankin deadlineen ajallaan liikkeelle. Nyt odottelen kommentteja ja teen tutkimusaiheesta lisää taustatutkimusta ettei väitöstilaisuudessa tule ihan turpaan. Vaan eipä enempää siitä aiheesta ainakaan kuukauteen.

Ja ai miten onkaan monasti hengitys pysähtynyt, kun olen seurannut Amerikan nykyisen presidentin touhuista. Joka päivä lukiessani kyseisen imbesillin uusista toilailuista on verenpaineeni noussut ja raivo kihissyt. On pitänyt ihan meditoida ja mindfulnesoida useampaan kertaan ettei ole niin sanotusti pelipöksyt palaneet. Täällä saarella Trumpilla on hyvin vahva tukijakunta, kuten olen tainnut mainitakin. Saaren pienuuden takia tuntuu, että on jatkuvasti varottava sanojaan vaikka oikeasti tekisi mieli vain tiuskia ja haukkua tukijoita ääliöksi. En vieläkään voi ymmärtää miten kukaan voi edes protestina kannattaa äkkipikaista, provosoivaa rasistia, jolla ei ole käytöstapoja. Jos politiikkaa tehtäisiin hiekkalaatikossa, Donald olisi hakattu hiekkalapioilla henkihieveriin ja haudattu isoimman hiekkalinnan alle, oman äitinsä toimesta. Onhan tämä aivan uudenlainen viha toisaalta hienoa materiaalia itsetutkiskeluun.

Voin vannoa, että yhtenä iltana Stoffelkin jähmettyi kauhusta eikä hetkeen edes hengittänyt. Kyseisenä iltana oveemme koputettiin ja avattiin saman tien ulkoapäin, mistä Stoffel luonnollisesti meni aivan sekaisin ja jähmettyi pelokkaasti haukkumaan tunkeilijaa. Taisi siinä tulla pissatkin lattialle, kun oli niin jännä tilanne. Yhtä nopeasti kuin pelko syntyi, se myös lamaantui, kun sisään asteli pieni koiradaami. Se oli ihastusta ensisilmäyksellä ja koirat juoksivat ympäri asuntoa täydelliseen uupumukseen asti. Hurjan leikin jälkeen olikin hyvä mennä nukkumaan oman lauman kanssa, etenkin koska koira saa nykyisin nukkua sängyssämme. Näin siis siitä huolimatta, että sovittiin, ettei niin tule koskaan käymään. Tosin parina yönä, kun olen herännyt raskaaseen tunteeseen ja rahisevaan kuorsaukseen, ja hetken silmiäni hierottuani todennut  tämän johtuvan päälläni retkottavasti kuorsaavasta koirata, olen katunut päätöstä. Vähän nolottaa myös tämä periaatteista lepsuilu, mutta hei, kokeilepa itse asua saarella, jossa on yksinäistä eikä mitään koskaan tapahdu.

Tosin nyt täällä blogikentällä alkaa tapahtua enemmän, koska on vähän enemmän luppoaikaa ja aurinkokin paistaa enemmän niin ulkona kuin mielessänikin. Jälkimmäistä aurinkoa täytyy tosin auttaa muun muassa lasillisella viiniä ja suklaalla. Ja vaikka tämä saari onkin ihan paska, näin aikuismaisesti sanottuna, niin on täällä hienoja maisemia. Lisäksi mun koira ja mies on komeita ja osaavat poseerata. Kuvat on otettu kännykällä, muistaakseni viime viikolla, jolloin soittelin vanhempieni kanssa. Koska nettiyhteys on käsittämättömän huono meillä sisällä, niin menen yleensä ulos pitääkseni yhteyttä ihmisiin. Naapurit luovat välillä outoja katseita, kun näkevät minut aamukahdeksalta seisomassa vesisateessa kumisaappaat, rotsi ja yöpuku päällä. Nykyisin tosin raahaudun laiturille asti ja ihan vaatteet päällä, koska meidän asuinrakennuksessa on äänekäs kattoremontti. Ja kuvista voitte päätellä, ettei se laiturille raahautuminen ole ollenkaan vastenmielistä ainakaan selkeällä säällä.

PS. Aaron voi ihan hyvin, päivät se on metsässä ja illat me katsotaan Mad Meniä. Tällä viikolla se on tosin vähän väsynyt, koska teki viikonloppuna töitä kielentarkastajana. Palkkioksi kielentarkastuksesta Aaron on saanut kotikutoisia ylirasvaisia mustikkamuffineja ja maailman lättänimpiä sämpylöitä. Toivottavasti Aaron ei ota esimerkkiä Mad Menistä, koska muuten tämä maailman surkein kotivaimo saa kenkää.