Automeditaatiota

Pari viikkoa sitten pakkasin koiran kuljetuslaatikkoon, teltan rinkkaan ja uuden automme rekisteripaperit käsveskaan. Suuntasin ensin Ketchikanin eläinlääkäriin hankkimaan koiralle terveen paperit, jotta hurtta sai lentää kanssani edesssä olleen pitkän automatkan alkupäähän. Eläinlääkärin jälkeen suuntasin lentokentän baariin, missä join ihanan kylmän oluen ja mietin, että tässä sitä nyt taas mennään.

Muutamaa viikkoa ennen lentokenttäolutta olimme Aaronin kanssa tehneet hankintoja kotisohvalta käsin ja Oregonissa toimivien kaksoisagenttiemme avustuksella. Me bongattiin netistä auto ja kajakit, jotka Aaronin vanhemmat tarkastivat kelvollisiksi. Auto on vuosimallia 2002 ja kajakit 2004, mutta yllättäen kummatkin olivat miltei koskemattoman näköisiä. Koska minulla on saarella vain aikaa ja Aaronin piti alkuperäisen tilannekatsauksen perusteella painua pusikkoon viikoksi, niin hankintojamme hakemaan lähdin vain minä ja koira.

Oregonissa meitä tervehti aurinko ja appivanhemmat, joita kaikkia oli yhtä ihana ja lämmin nähdä. Vietin Oregonissa miltei viikon, jona ainaka päivät täyttyivät oleellisten asioiden hankkimisesta. Mukaan tarttui muun muassa kuljetusteline kajakeille, kuivapusseja, koiralle pelastusliivit, , iso kasa juustoja (pekorino, parmesan ja manchego, kuinka olenkaan teitä kaivannut!)  ja monenmoista muuta purtavaa, jota ei saarelta saa. Iltaisin istuttiin patiolla ja nautittiin gin toniceja, hyvää viiniä tai olutta. Oli lämmin, kalkkunat vierailivat pihapiirissä ja koira rakasti pitkiä hetkiä pihalla. Kun koira lentokellä vain hetki ennen lähtöämme haukkui hermostuneesti nurmikolla makaavalle miehelle, tajusin, ettei olla saarelle muuton jälkeen vain istuttu nurmikolla ja hengailtu, nautittu auringosta, siemailtu viiniä. Suurin syy nurmikolla istumisen puuttumiselle on nurmialueiden uupuminen, jatkuvat sateet sekä meidän talvinen muuttoajankohta. Tilannetta tuli korjattua Oregonissa, mutta samaa pitää jatkaa myös Saarella vaikkapa sitten kallioilla istumisella.

Tuli päivä, jolloin meidän piti aloittaa nelipäiväinen automatka takaisin ylös, kuten Alaskaan matkaamista etelästä käsin kutsutaan. Reitti ylös kulki Portlandin ja Seattlen ohi Brittiläiseen kolumbiaan, jonka osalta reittisuunnitelmat menivät uusiksi vain paria päivää ennen lähtöä. Valtavat maastopalot olivat nimittäin pakottaneet sulkemaan yhden suurista valtateistä. Nerokkaasti haalin reitilleni muutaman sata kilometriä lisää kiertääkseni tulipalot. Onnistuin suorituksessa nipin napin, sillä ohitettuani Kamloopsin kaupungin savu alkoi jo saavuttaa minua ja jo seuraavana päivänä käyttämäni reitin osia oli suljettu maastopalojen vuoksi. Itse selvisin savuvahingoin, mutta muutama kylä ei selvinnyt.

Aivan alkumatkasta näin pienemmän mittakaavan katastrofin, joka järkytti minua suuresti. Hieman ennen Seattlen ruuhkaa ja viisikaistaista moottoritietä, minut ohitti moottoripyöräilijä. Vain hetkeä myöhemmin näin moottoripyöräilijän ruumiin maassa retkottomassa. Moottoripyörän ja auton kolarissa väistämättä pienempään osapuoleen oli sattunut enemmän. Paikalle aiemmin osuneet ihmiset ohjasivat liikennettä pois ja joku yritti raivokkaasti elvyttää motoristia. Eloton ruumis pompsahteli painallusten tahtiin kuin Anne-nukke. Tuntui tyhjältä vain lipua tilanteen ohi pirteä biittisen hömpän pauhatessa radiossa. Tämä nopeasti ohi mennyt tilanne syöpyi mieleeni voimakkaasti ja väritti koko matkaa.

Kammottavuuksista huolimatta matkaan mahtui suuressa määrin mielettömän hienoja maisemia. Vuoria, jyrkänteitä, metsiä, jokia ja vesiputouksia. Koiran kanssa matkustamisen hyvä puoli on, että jalkautua pitää tasaisin väliajoin. Kierrettiin monen monta taukopaikkaa ja niiden lähipusikkoa, joista monet sijaitsivat miellyttävissä maisemissa ja koira pääsi uimaan monessa joessa. Koiran ansiosta myös ihmisiin kontaktin aivan uudella tavalla, kun monet halusivat paijata niin söpöä pikkukoiraa. Ujon koiran varjolla pystyin kuitenkin säätelemään kenen halusin koiraan koskevan ja kenen ei – koirahan olisi ujosti halunnut moikata miltei kaikkia.

Retkellä päivät meni ratin takana ja yöt kului teltassa. Ruoka koostui roskasta ja välipaloista. Juomana oli vettä ja kahvia. Viimeisenä iltana saavuin Prince Rubertiin, missä jouduin kuppaamaan pitkälle seuraavaan aamuun lauttaan lastautumista odotellessani. Aamupalan jälkeen, tasan kello 10.00, lautta saapui Ketchikaniin. Suuntasin lenkittämään koiran, hamstraamaan lisää roskaruokaa ja odottamaan seuraavan, kotisaarelle vievän lautan lähtemistä.

Sovittiin Aaronin kanssa treffit meidän läheiselle retkeilypaikalla, jotta koira saisi iltalenkin ja ettei se innostuksissaan pistäisi kotiamme remonttiin. Oli kaunis ilta ja auringonlasku. Ensimmäistä kertaa palasin saarelle levollisin mielin tai ainakin ensimmäistä kertaa se levollinen mieli on kestänyt ainakin paluun jälkeisen viikon verran. Neljä pitkää päivää tien päällä, usein hiljaisuudessa radiokuuluvuuden uupuessa, pakotti käymään päänsisäisiä keskusteluja. Ehkei tänne muuttaminen olekaan maailmanloppu, ehkä tästä voi selvitä täysjärkisenä, ehkä onkin hyvä hidastaa elämän tahtia, ehkä onkin vain hyväksyttävä ettei kovasti ikävöimäni elämä Helsingissä ole ihan oikeasti näin kovan ikävän arvoinen, ehkä hiljalleen opin myös elämään tällä uudella tavalla. Ehkä jatkossa en kutsu tätä paikkaa ainakaan kovin usein Paskasaareksi, kuten äitini on kainosti toivonut.

Hetki ennen kuin savu valtasi vuoret.

 

Maailman suurin kalastusvapa ja Kanadaan muuttoa kaipaa Herra Stoffel. Koira piti houkutella tuon maahanmuuttajien työllistämistä helpottavan lafkan edestä pekonilta tuoksuvien namien avulla.

Edna Bay

Olen vihdoin miltei vuoden pohtimisen jälkeen aloittanut urani US forest servicen vapaaehtoisena. En kyllä yhtään valita ensimmäisestä työkokemuksestani kyseisen lafkan ilmaisduunarina.

Päädyin kirjoittamaan vapaaehtoissopimuksen geologian osaston tyypin kanssa, koska osaston toimisto sijaitsee vain parin minuutin kävelymatkan päässä meidän kotoa. Kenties vielä suurempi painoarvo oli kuitenkin osastonjohtajan aktiivisella olemuksella sekä mielenkiintoisella puuhastelulla. Geologit eivät tutki maanvyörymien potentiaalia metsähakkuualueilla, kuten maaperäosaston tyypit tekee, vaan seikkailevat esimerkiksi Prince of Wales alueen valtavilla kalkkikivialueilla ja kairaavat tuhkanäytteitä turvekerrosten alta.

Pääsin itse osallistumaan noin kymmenen päivää kestävään kuoppainventointiin. Inventaariotiimimme majoittui 50 asukkaan Edna Bay kylässä varsin mukavaan mökkiin, jossa oli juokseva vesi, hiljainen ja tehokas generaattori sekä pieni jääkaappi. Juomavesi haettiin lähteestä ja ruoat sun muut käyttötuotteet tuotiin mukanamme, koska alueella ei ole kauppaa. Olutta ostettiin miltei liian vähän, koska viimeisenä iltana jouduttii jo jakamaan kaksi viimeistä olutta kristillisesti kolmeen osaan. Paikalle matkattiin veneellä, mutta ilmeisesti päivittäinen lentoyhteys on postikoneen mukana. Amazon Prime paketteja olikin tien varsien roskapisteillä (ojassa tai soramontussa puoliksi palaneina) yllättävän paljon.

Työtiimiimme kuului kolme henkilöä, kaksi geologia ja minä. Tajusin olevani jo vähän vanha, kun hampaita pestessäni katselin vessan peililstä vähän ryppyisiä suupieliäni, ja kun kerroin kahdelle 23-vuotiaalle kuinka itsekin olin miltei kymmenen vuotta sitten yhtä nuori ja villi. Onneksi ne nuoremmat tyypit oli tosi kypsiä ja itse olen aika epäkypsä, niin ikäni ei tuottanut ongelmia. Työtehtäviimme kuului rämpiä metsissä etsimässä kalkkikiveen veden syövyttäneitä kuoppia – sink holeja, niin kuin ne niitä kutsui – luolia ja monttuja. Kuoppien ympärille tehtiin noin 40 metriä leveä suojavyöhyke, ettei kuoppa tuhoutuisi metsänhakkuiden takia – oltiin siis harvennusta tai päätehakkuuta vailla olevissa jo kertaalleen hakatuissa metsissä. Noh, satuttiin olemaan kaikki vähän vihertäviä, joten suojavyöhykkeen leventämiselle löytyi helposti syitä. Yleisimmät syyt olivat rinteen kaltevuus sekä kuoppien välillä virtaava yhteinen pieni puro. Ilman suojavyöhykkeiden yhdistämistä puro olisi hakkuiden jälkeen mennyt tukkeeseen ja kuoppa mahdollisesti täyteen roskaa.

Kuoppien löytämisestä hankaloittivat kolme asiaa. Ensinnäkin on äärimmäisen hidasta ja raskasta rämpiä metsässä, jossa maassa makaa itsesi korkuisia runkoja. Tulee sellainen olo kuin olisi Mario Bross 3:n jättimaassa, jossa itse on ympäristöään huomattavasti pienempi ja pienikin välimatka vaatii suuria ponnistuksia jättiläismäisessä ympäristössä. Toinen haaste oli ylitiheät pusikot, joissa näkyvyys oli pari metriä. Sellaisessa ympäristössä on todella hankala nähdä kuoppaa vaikka seisoisi sellaisessa. Kolmas haaste oli kuoppien koko. Osa kuopista oli 20 metriä leveitä ja näkyviä, mutta osa oli niin pieniä ettei isompi ihminen olisi sinne edes humpsahtanut. Siistiä oli kuitenkin se, että pikku kuopat saattoivat olla useita kymmeniä metrejä syviä. Testattiin parin kuopan syvyyttä heittelemällä niihin kiviä. Eräskin kuoppa oli leveydeltään noin metri kertaa puoli metriä, mutta kiven kimpoilu sen seinissä jatkui miltei kymmenen sekuntia ja päättyi huimaavaan loiskahdukseen, kun kivi molskahti kuopan pohjalle muodotuneeseen järveen.

Vapaaehtoistelu oli oikein mukavaa ja oli hirveän kivaa tuntea itsensä hyödylliseksi eikä vain kotona väännellä pirun siirappeja ja hilloja. Retken jälkeen ehdin kotona oikeastaan vain pestä pyykit ja pakata rinkan uudestaan, sillä nyt olen jo Stoffelin kanssa Oregonissa. Täällä ollaan nautittu helteestä ja auringosta, mutta valitettavasti myös kierretty kauppoja ja haalittu kamaa meidän Brittiläisen Kolumbian läpi kulkevaa automatkaa varten. Sormet ristiin, ylihuomenna on startti ja tiedossa pari tuhatta kilometriä tiukkaa ajoa.

Eka telttaretki saarella

Viime viikonloppuna mentiin telttaretkelle, joka oli minulle ensimmäinen laatuaan tällä saarella. Samalla se oli myös ensimmäinen yhteinen telttaretki sitten vuoden 2015, koska emme olleet Aaronin kanssa samalla mantereella viime vuonna otollisimman telttakauden aikaan ja saarelle muuton jälkeen synkkenin ja keskityin väikkäriin. Nyt pistettiinkin sitten parastamme.

Nukuttiin lauantaina kotona pitkään ja pakattiin retkikamoja hartaasti, olimmehan hieman pakkauskohmelossa liian pitkän retkeilemättömyyden jälkeen. Yllätykseksemme pakkaamiseen kevään hylkäämisten jälkeen nuivasti suhtautuva herra Stoffel suostui käyttäytymään melko rauhallisesti koko pakkausoperaation ajan. Kenties muiden romppeiden sekaan pinotut luut, viltit ja koiranruot saivat hurtan tajuamaan, että kyseessä on ihan koko perheen retki.

Olemme parin viime viikon ajan kartoittaneet etukäteen hyviä retkikohteita tässä lähistöllä. Ollaan hylätty auto tien laitaan ja patikoitu lyhyitä, mutta jyrkkiä rinteitä laskeutuen ja äärimmäisen haastavia agilityratoja muistuttavien ryteiköjen läpi patikoiden meren äärelle. Tällälailla haravoimalla ja GoogleMapsin ilmakuvien avulla olimme etukäteen paikantaneet melko ison ja suojaisan rannan erään joen lasku-uoman läheltä. Sinne päätimme perustaa leirin.

Seurattiin tuota pienehköä, mutta runsaana virtaavaa jokea rinnettä alas, merta kohti. Aaron tiiraili samalla hyviä kalastuspaikkoja ja minä yritin kuvata ylvästä vesiputousta, jokea reunustavaa vehreyttä ja hienoja rantakiviä, jotka kaikki ovat mahtavuudessaan amatöörikuvaajalle kovin hankalia kohteita.

Rantakivikon lähistöltä, löytyi sopivan tasainen alusta teltalle merisaukkojen (Aaron sanoi, että ne oli kyllä jokisaukkoja) sulkeutuneen pop up -ravintolan lähistöltä. Päättelin tämän kaiken saukon kakan ja simpukankuorien määrästä ja tuoreusasteesta. Laitettiin teltta pystyyn, avattiin viinipullo ja ryhdyttiin valmistamaan illallista. Listalla oli soijaruohetta, tatteja ja lehtikaalia pussiperunamuusin kanssa nautittuna. Lopputulos oli äärimmäisen suolaista, hivenen vatsavaivojen lopputulosta muistuttavan näköistä moskaa, joka kuitenkin sujahti ruokailijoiden mahaan – oltiinhan me päivän aikana tarvottu rinteitä ylös ja alas useampaan otteeseen ja nälkähän sellaisesta tulee. Aaronin kanssa keräiltiin seuraavaksi ajopuista kokko ja koiraa alkoi nukuttaa ihan vietävästi. Koiran nukahdettua viltille me jatkettiin maailman parantamista viinin voimalla. Kylläpä saatiinkin myös tästä Paskasaaresta vähän parempi paikka!

Aamulla eli kello 3.00 korpit alkoivat aamujuoruilun lähistöllä, joka tietysti sai meidätkin hereille. Avattiin teltan ovia ja ihailtiin hetki maisemaa ennen kuin uni sai uudestaan huokuteltua matkaansa. Virallisen ja onneksi myöhemmän herätyksen jälkeen keiteltiin aamupuuroa ja syötiin hapankorppuja (Täältä Paskasaarelta saa ihan oikeita Vaasan Hapankorppuja!). Muutama ryhävalas uiskenteli meidän poukaman ohi.

Olipa oiva telttareissu!

Alla olevien kuvien resoluutio on hyvin alhainen, jotta saisin edes jotain kuvamateriaalia ladattua huonosta nettiyhteydestä huolimatta. Ei se lopputulos vaan ajatus, eikös niin?

Joen vartta ja puskien läpi patikoimme kivikkoiselle rannalle. Vilkutettiin ohi paahtavalle jättiläismäiselle risteilyalukselle, jonka jättitelevisio näkyi hetken aikaa myös meille. Olipa meillä myös hetken ajan myös netti- ja puhelinyhteys, koska aluksen kantama riitti rannalle asti. Huomattiin se tosin vasta seuraavana päivänä, kun nettiyhteydestä ilmoittanut tekstiviesti saapui.

Käytettiin metsätieteiden laitoksen väen lahjoittamaa, jopa näinkin fiinin naisen kuin minun käteen sopivaa kirvestä kuivimpien ajopuiden pilkkomiseen. Kyllä tuli reppukokoinen kirves tarpeeseen - aika oivaltavaa sakkia metsätieteilijöiden joukossa! 

Villi päivä sai pikkukoiran kovin uneliaaksi. Haukkua ei kiinnostanut alkuruinailujen jälkeen edes herkullinen sössömuussi vaan uni painoi silmät kiinni.

Yöllä Herra Stoffel kuuli ääniä ja murisi syvällä rintaäänellään, mutta aamulla horisontissa häämöttävä kirkas taivas pyyhki kaikki öiset pelot myös pikkukoiran mielestä.

Kuusenkerkkäsiirappia

Pari päivää sitten minut valtasi suunnaton epätoivo tämän tuskaisan saarella asumisen takia. Paskasaari. Tunsin niin suurta vihaa tätä paikkaa kohtaa, että harkitsin hylkääväni koiran, Aaronin, 12-hengen Ruska-astiaston sekä aivan uskomattoman hienon ”Tropical peat digger 2011”-pystini. Epätoivoon auttoi tällä kertaa katkeran vihainen facebook-päivitys ja isot itkut sohvalla yön pimeinä tunteina. Tai kyllä mulla valot oli päällä ja kaksi asuinkumppania lohduttamassa, toinen lohduttajista jopa antoi avotassulla lyönnin naamaan minun ryhdistäytymisen toivossa. Siinä samalla päätin, että turhaan täällä blogissakaan yritän kaunistella elämän tämän hetkistä ankeutta. 

Pääasiassahan täällä saarella on ainakin toistaiseksi ihan kamalaa ja kamaluutta tauottaa ne aivan uskomattoman harvassa olevat, mutta silti aivan tajuttoman hienot hetket, jolloin vuoret kylpevät auringossa, koira oppii tempun tai jättää pyynnöstä vastustamattoman herkulliset karhunpaskat syömättä, tai kun tiellä vastaan tallustelee karhu ja tien toisessa päässä näkee kuinka ihan hetki sitten syntynyt bambi ottaa ensiaskeliaan. Sitten toisinaan yllättää ja yllyttää itsensä tekemään jotain uutta, mikä tietenkin aina on siistiä. Koska olen nyt täyspäivänen kotivaimo ja vieläpä fourty-niner eli Alaskan osavaltion asukas, niin olen kunnostautunut sekä keittiössä, tee-se-itse -puuhastelussa, eräjormailussa että keräilykulttuurin harjoittamisessa. Minusta tulee vielä ihan kunnon bush people. Ihan varmuuden vuoksi olen silti säilyttänyt kaikki ihanat vintage silkkapaitani, ehkä vielä joskus pääsen pois tältä saarelta ja voin alkaa käyttäytyä kuin ihminen.

Toissapäivänä, kun oikein otti päähän ja harmitti, ajoin suutuspäissäni keräämään kuusenkerkkiä. Koko keruun ajan manasin tätä paskasaarta enkä edes huomannut kuinka nopeasti sain pari litraa kerkkiä pussin pohjalle. Hieman jo tyyntyneenä saapastelin takaisin autoon, starttasin meidän 90-luvun Saab ysisatasen ja ajoin pirun kuoppaista hiekkatietä takaisin US Forest Servicen ghettoon (piakkoin niitä kuvia meidän HOAS:in perheasuntoja muistuttavasta asunnosta).

Kotona nakkasin kerkät likoamaan yön yli ja seuraavana päivänä keittelin niitä pari tuntia, lisäsin sokeria (liian vähän) ja keitin liemestä siirappia. Koska olin erheellisesti punninnut sokeria yli puolet liian vähän kuin oli tarpeen, niin siirappikertymäni oli hyvin minimaalinen ja lisäksi lopputulos oli yhtä löysä kuin mun moraali sinkkupäivinäni. Tein makukokeluja keittämällä yhden tavallisen ja yhden inkiväärillä höystetyn satsin ja kumpikin olivat oikein hyviä. Huomenna aion kerätä lisää kerkkiä, jotta saadaan siirappia lisää sekä omaan käyttöön että lahjuksiksi täkäläisille sukulaisille. Te armaat siellä Suomessa voitte huokaista nyt helpotuksesta, koska en todellakaan aio lähettää teille yhtään purkkia tuota ruskeaa mönjää, sillä ei se nyt niin herkullista ollut.

Tällä ohjeella väänsin siirapin kasaan. Sokeria kannattaa laittaa ihan ohjeen mukaisesti.

Kuusenkerkkäsiirappi

2l kuusenkerkkiä

2l vettä

1kg sokeria

3tl vaniljasokeria (jätin laittamatta, koska vanilja on tylsää)

1-2rkl raastettua inkivääriä (valinnainen)

Liota kerkkiä yön yli. Nakkaa liotetut kerkät ja 2l vettä kattilaan ja keittele pari tuntia. Kaipa niitä kerkkiä voisi keitellä myös liotusvedessä, en tiedä. Siivilöi keitinvesi (n. 1 litra jäljellä alkuperäisestä vesimäärästä) talteen, nakkaa kattilaan ohjeenmukaisen sokerimäärän kanssa ja keittele kasaan parisen tuntia. On olemassa joku vesitesti, jolla siirapin voi todeta olevan valmista.  Testin mukaan keittämäsi mönjä on siirappia, jos se jää kellumaan veden pinnalle. Mene ja tiedä, en kokeillut, koska luotin silmämääräiseen arviointiin. Suosittelen kuitenkin käyttämään vesitestiä ja laittamaan sitä sokeria riittävästi, jotta saa aikaan siirappia eikä minimaalista määrää ruskeaa ja vähäsen jäykkää litkua.

Purkkien sterilointivaiheessa minulla oli vielä mahtipontiset kuvitelmat siirappitehtaani tuottaavuudesta, joten sujuvasti kiehauttelin, lämmittelin ja puunasin toistakymmentä pikku purkkia. Lopputulos oli siis vajaa kaksi purkkia löysää siirappia. Testattiin siirapin makua vielä eilen mojiton sekaan sujautettuna. Mojito oli huonoin koskaan juomani, mutta ensimmäinen ja tähän astisista paras paskasaarella nauttimani. Vika ei ollut siirapissa vaan kaikessa muussa. Vielä on pitkä matka drinkkimestariksi

Siirapin lisäksi kokeiluun menee kuusenkerkkäuutosvodka eli kerkkiä viinakaupan halvimpaan vodkaan upotettuna (alla tölkityskuvassa). Vodka menee makustestiin parin viikon päästä. 

Jäähyväisiä ja jälleennäkemisiä

En edes uskalla katsoa kuinka kauan on viimeisestä blogipostauksesta kulunut aikaa. Tiedän, aivan liian kauan, jotta tätä blogia edes viitsisi seurata. Mutta minulla on syyni hiljaisuudelle.

Ensin väänsin väitöskirjaa ja siihen kuuluvaa viimeistä artikkelia kuin viimeistä päivää. Tavallaan kyseessä oli myös viimeinen päivä, koska päivä väitökselle oli jo päätetty. Valmiiseen oli kuitenkin vielä pitkä matka, joten alkuvuodesta ei auttanut kuin istua koneen ääressä aamusta yöhön töitä tehden ja jättää blogihassuttelu huomioimatta.  Tuskailu tuotti tulosta sillä väitöskirja ja artikkeli ovat nyt valmiit ja ensimmäistä on puolustettu julkisesti. Tuntuu ihmeelliseltä, että se mikä alkoi lokakuussa 2011 on saatu päätökseen. On ihanaa, ettei kukaan enää voi udella koulun sujumisesta ja kestosta. On ollut sietämätöntä tuntea itsensä etenkin näiden uteluiden takia ikuisuusopiskelijaksi ja selittää kerta toisensa jälkeen, ettei jatko-opiskelija ihan oikeasti ole opiskelija vaikka titteli siihen viittaakin.  Enpä tosin itsekään ollut ihan varma mitä jatko-opiskelu tarkoittaa ennen urakkaan ryhtymistä, mutta onhan tässä mennyt mekoinen tovi eli kysymys kestosta on tavallaan ollut ihan oikeutettukin.Menneiden viiden ja puolen vuoden aikana minulle valkeni, että väitöskirjan tekeminen on ennen kaikkea yksinäistä, raskasta ja epävarmaa puuhaa. Vaikka väitöskirjatyöskentely ei usein palkitse tekijäänsä, niin ne muutamat vuosiin mahtuneet onnistumisen hetket ovat sitäkin suloisempia.  Outoa kyllä, onnistumisen hetkistä hienoimpia eivät olleetkaan niitä, kun artikkeli vihdoin hyväksytiin julkaistavaksi tai säätiöltä tupsahti apurahan myöntämisestä kertova kirje (Kiitos Jenny ja Antti Wihurin säätiö sekä Suomen kulttuurirahasto!). Suloisimpia onnistumisen hetkiä ovat olleet ne, kun painiskeli datan käsittelyn kanssa useamman viikon ja sai loputlta tiivistettyä tutkimuksen tulokset muutamaan taulukkoon, tai se kun usean viikon tukoksen jälkeen saikin aikaan useamman sivun raakaa tieteellistä tekstiä. Tai se, kun osaa oppimansa tuloksena antaa jollekin ihan päteviä ideoita eli olla vähän kuin asiantuntija.

Siltikin mieluisimpia ja mieleenpainuvimpia hetkiä tämän urakan aikana ovat olleet kohtaamiset ihmisten kanssa. Olen saanut tehdä töitä aivan huipputyyppien kanssa vaikka välillä tämä jääräpää olisi voinut kysyä, kuunnella ja toivoa enemmän apua. Meidän pieni, nelihenkinen tropiikkitiimi ja ympärilleni haalimat kaikki etäsatelliitit ovat tehneet tämän kompuroinnin mahdolliseksi ja heidän ansiostaan – sekä tietenkin hyvin kehittyneiden istumalihasteni ansiosta – tämä väitöstarina on saanut onnistuneen lopun. Harmillisesti väitöskirjatyöskentelyn loppuminen ja tälle vankilasaarelle muuttaminen tarkoittavat myös ihanista kollegoista luopumista. Yllättäen juuri työyhteisöstä luopuminen on aiheuttanut eniten luopumisen tuskaa. Työyhteisöllä en tarkoita yleensä sanan kliinistä merkitystä eli sitä satunnaista poppoota, jonka kanssa jakaa huoneet ja käytävät, vaan kaikkia niitä yksittäisiä ihania tai haastavia persoonia, joiden kanssa olen rupatellut metsätieteiden laitoksen käytäviä kuluttaessani. Niitä tyyppejä on muuten aika pirun paljon.

Jostain on kuitenkin luovuttava, jotta voi saada jotain uutta. En usko ihan täysin edellisen lauseen sisältöön, koska minähän olen hamsteri, mutta jotain perää lauseessa silti on. Palasin väitösretkeltäni saarelle noin viikko sitten ihan vain tajutakseni kuinka mahtaviin tyyppeihin olen täällä jo tutustunut. Heidän ansiostaan tämä paskasaari ei tunnu niin pahalta paikalta. Muutama esimerkki auttaa kuvainnollistamaan kohtaamaani ääretöntä ystävällisyyttä, joka on saanut minut aivan hämmästyksiin. Naarupin Hannah ja Stephen, jotka pitivät huolta Stoffesta kolme viikkoa Aaronin ollessa koulutuksessa ja minun Suomessa, olivat ensimmäiset paluun jälkeen kohtaamani naapuruston ihmiset. Vaikka jetlag painoi ja meinasin olla jo tosi kiukkuinen nälästä, niin painuttiin silti pellolle juoksuttamaan koiria ja vaihtamaan kuulumisia – jatkettiin siitä mihin viimeksi jäätiin. Seuraavana päivänä yksi tyyppi kutsui grillaamaan kalastamaansa jättimäistä lohta (king salmon) ja samaan syssyyn toinen naapuri toi kotiimme isot köntit juuri pyytämäänsä ruijanpallasta ja turskaa. Olipa ihan saakelin hyvää. Kaiken kruunasi ensimmäinen kauppareissu, jonka suoritin aika hikisenä patikoituamme Aaronin ja koiran kanssa helteessä. Ennen lähtöäni olin pyytänyt kauppiasta tilaamaan kahvijäätelöä. Kaupantäti oli huomannut tilaamansa kahvijätskin menekin olleen ennakoimattoman kova ja hän oli jemmannut yhtä pakettia paluuni aikaan jo loppuunmyydystä jätskierästä ihan minua varten. Se jätski olikin aivan erikoisen herkullista, koska siinä oli kahmalokaupalla ystävällisyyttä mukana! Niin ihania ihmisiä täällä asuu.

Koin tietenkin yhden tärkeimmistä jälleennäkemisistä jo ennen saarelle paluuta Ketchikanin lentokentällä. Hieman painostin Aaronia matkaamaan minua vastaanottamaan Ketchikanin lentokentälle, koska kolme yllättävän vähän ylipainoisen laukun kanssa kahden lautan ja yhden hotellin kautta saarelle suhailu olisi voinut olla liian haastava tehtävä. Lentokentällä vastassa olikin iloisen suloinen Aaron ja epäilevä Stoffel. Pikku koirasta oli puolessatoista kuukaudessa tullut iso teini-ikäinen lurjus, joka ei ensin edes meinannut tunnistaa minua. Muutaman nuuhkaisun jälkeen koiran muisti alkoi pelata ja pokka petti, minkä seurauksena saatiin aikaan iso show ja matkalaukkuhihnalla laukkujaan odottavien ihmisten huomio. Kesti kuitenkin vielä pari päivää ennen kuin koira suostui katsomaan suuntaani sitä kutsuessani, eihän hylkäämistä noin vain voikaan saada anteeksi. Aaronin kanssa kuukauden tai kahden erossaolo on tullut tutuksi kummankin työ- ja perhematkojen takia. Silti tämä jälleennäkeminen oli vähän erilainen. Ilman Aaronia en todellakaan olisi palannut tänne saarelle tai edes tähän maahan. Vielä päivä ennen paluulentojeni lähtöä sanoin Aaronille puhelimessa, että en halua tulla takaisin.  Enkä minä halunnutkaan, mutta eipä Aaronin kanssa ollakseni ollut muuta vaihtoehtoa.

Nyt, kun olen ollut paskasaarella viikon, en vieläkään voi kuvitella asuvani täällä kovinkaan pitkään ja alakulo nostaa päätään. Suurin syy poispääsystä haaveiluun on töiden olemattomuus enkä voi sanoa ettei saaren eristyneisyydellä ole mitään tekemistä viihtymättömyyteni kanssa. Mutta edellämainittujen ihmisten sekä jo monasti mainitun luonnon ansioista tämä on ihan siedettävää. Lisäksi ilmoittauduin vapaaehtoiseksi US forest servicelle ja pääsen osallistumaan kaikkiin kivoihin juttuihin tylsien juttujen jäädessä palkallisten kontolle. Aion ihan rehellisesti keskittyä kuorimaan kermat päältä vapaaehtoishommia valitessani. Tiedossa onkin jo yksi turpeen kairausretki, joka saattaa vaatia helikopterilennon ja ihan takuuvarmasti sisältää telttailua. Hähää, te palkatut ähäkutit, jotka kartoitatte maastoa ja etsitte potentiaalisia maavyörymäkohtia tulevilta metsänhakkuualueilta! Ehkäpä tämän pitikin mennä näin.

Jatkossa pyrin päivittämään tätä blogia kerran viikossa, jotta oma ja potentiaalisten seuraajien mielenkiinto pysyy yllä.

Tähän loppuun mainittakoon, että tämän postauksen teksti on ollut valmiina jo useamman päivän, mutta internetin kehnouden takia kuvien lataaminen on ollut mahdotonta ja julkaiseminen on sen seurauksena viivästynyt. Tuohon aikaikkunaan mahtuukin sitten jo yksi epätoivon pohjakosketus.