Road 66:n varrella

Tulen viettämään Arizonan Flagstaffissa seuraavat kaksi kuukautta, minkä aikana teen nykyiseen tutkimusprojektiini liittyviä labratöitä Pohjois-Arizonan yliopistolla. Tutkimusprojektista ehkä vähän myöhemmin, koska nyt aion mehustella ensimmäisistä tuntumista täällä kuuluisan Road 66:n varrella sijaitsevasta rosoisen kauniista vuoristokaupungista.

Ensimmäisenä päivänä satoi vettä kuin trooppisen keskipäiväsateen aikaan. Samana päivänä taivaalta tippui myös rakeita ja auringon säteet porottivat vaalean päänahkani punaiseksi. Tämä aavikko on siis näyttänyt kaikki jännät puolensa ja pettänyt odotukseni pelkästään paahtavista päivistä. Rappusia kiivetessä meinasi lähteä taju, koska en tajunnut kuinka huonossa kunnossa olin eikä ohut ilma täällä reilun 2 kilometrin korkeudessa varmaan asiaa helpottanut. Tosin musta tuntuu ettei se ilman paksuus asiaan ihan kauheasti vaikututaanut, mutta sitäkin suuremman osan puuskuttamisesta kantoi kevyt flunssa ja edellisen päivän reilun 15 tunnin matkustamisen aiheuttama väsymys.

Ensimmäisenä päivänä tapasin tulevan vuokraemäntäni, joka on TB:ssä asuneen entisen naapurimme lapsuudenystävän entinen vaimo. Ensi hetkestä lähtien tuntui, että nyt on kyllä käynyt hirveän hyvä tuuri. Tuuri oli siitäkin mieletön, että toinen vaihtoehto olisi ollut majoittua jonkun Xavierin luona, joka facebookin kautta tarjosi ylimääräistä huonettaan. Hylkäsin kuitenkin Xavierin tarjouksen, koska hän oli facebookissa myös juhlinut parantumistaan pitkään kestäneestä pornoaddiktiosta ja oli nyt täysin hurahtanut juoksemiseen ja jumalaan. En usko, että meistä olisimme olleet ideaaleje kämppiksiä toisillemme.

Mutta palataanpa takaisin siihen hyvään tuuriin. Vuokraemäntäni, kämppikseni, on kertakaikkisen ihana tyyppi. Energinen, positiivinen, realistinen ja se kiroilee! Lisäksi pakettiin kuuluu koira ja kissa, jotka kumpikin ovat huomionkipeitä karvapalloja. Tänään, karattuani töistä vähän liian aikaisin apurahauupumuksen vuoksi, nukuttiin koiran kanssa päiväunet samassa sängyssä. Koiran kanssa jaetut päiväunet helpottaa vähän ikävää Stoffelia ja kai Aaroniakin kohtaan, koska onhan Aaronkin aika karvainen tai ainakin nukkuu samassa sängyssä mun kanssa.

Entäpä tämä kaupunki sitten. Päivisin tämä on kivan virkeä yliopistokaupunki, joka viikonloppuiltaisin muuttuu viehättäväksi vuoristoaavikon oluttuvaksi. Valitettavasti olen päässyt maistamaan olutta vasta kerran ja silloinkin vain yhden tuopin (Sunday Girl-niminen ale), koska rahahakemus on vaatinut työtä miltei kellon ympäri. Mutta uskokaa vaan, ettö nyt kun hakemukset on sysätty sisään (paitsi se yksi, josta en ole varma saanko hakea rahaa), niin tänään alkavana viikonloppuna aion vähäsen rillutella. Ehkäpä sen jälkeen on oikeasti jotain kerrottavaakin tästä kaupungista, josta tällä hetkellä tunnen oikeastaan vain tien yliopistoon, ruokakauppaan, kahdelle kirpparille ja takaisin kotiin.

Syyskuu menikin jo

Syyskuu, oi herranpieksut miten kamalan vauhdikas se olikaan.

Kuukauden ensimmäinen puolikas meni kirjoittaessa rahahakemusta kaksivuotiseen projektiin. Toinenkin puolikas meni kirjoittaessa rahahakemusta kolmevuotiseen projektiin, mutta soppaa hämmensi  lisäksi välaikainen muutto Arizonaan tämän nykyisen tutkimusprojektin vuoksi. Muuta sanottavaa ei sitten viime kuusta olekaan, koska nenä oli kiinni tietokoneen näytössä aamusta iltaan ja illasta aamuun. Eipäs, kun onpas!

Aaronin vanhemmat olivat meillä kylässä syyskuun alussa. He olivat ensimmäiset vieraamme Amerikan mantereella ja syytä tavallaan olikin, koska huolimatta lukuisista vierailusta Suomen naapurimaahan Ruotsiin silloin kun Aaronin kanssa Suomessa vielä asuimme, he eivät ole koskaan löytäneet tietään meille asti. Ja me ollaan kuitenkin Aaronin kanssa asuttu saman katon alla vissiin puolivuosikymmentä ellei vähän enemmänkin. Nyt voin antaa appivanhemmille kuitenkin synninpäästön - ainakin seuraavaksi viideksi vuodeksi.

Oli kuitenkin kivaa, että nyt kävivät. Ajettiin Ketchikan päästä päähän eli pohjoisesta etelään kokonaiset 45.1 kilometriä. Syötiin herkullista suklaakakkua, johon tuli 2 dl fariinisokeria, desilitra tai kaksi vahvaa kahvia, pari kanelitankoa, 3 rkl cayanne pippuria, 300 grammaa voita, 300 grammaa suklaata ja 8 kananmunaa. Kakku oli aika jöötiä, mutta ah, niin täydellistä.

Niin ja ennen vanhempien saapumista me ostettiin Aaronin kanssa viiskyt kiloa lohta suoraan kalastajalta. Päässä alkaa heti soimaan Scooterin How much is the fish. No se oli yhteensä 395 yhdysvaltain dollaria. Kun me fileoitiin kalastajan avustamana jättisaalista vastapäisellä perkausasemalla kalojaan putsailleet kalaturistit kysyivät haluttaisiinko me niiden lohien mädit. No totta hitossa haluttiin! Tai Aaron kyllä näytti lähestulkoon vaivautuneelta, kun sanoin turreille niiden just tehneen mun päivästä parhaimman pitkiin aikoihin ja lausuin monia ylistyssanoja ja kiitoksia. Nyt meillä on kuitenkin purkeissa pari litraa omin pikku kätösin erotteltuja lohen mätejä odottamassa talven bliniviikkoja. Niistä taitaa ihan oikeasti tulla useamman viikon pituiset viikot, koska mätejä on aika paljon. Enpä usko, että Aaron enää mädeillä herkutellessaan muistaa kuinka sekaisin sen muija kerran meni kalanperkuuasemalla lähisatamassa.

Mutta siinä sitten olikin se syyskuu.

Kuukausi sitten Toolik Lakella

Menneet viikot ovat olleet kiiren, paniikin, onnistumisen ja torkkujen täyteisiä.

Kuukausi sitten Toolik Laken tutkimusasemalla väänsin parhaimpina päivinä töitä yhden aamun kello seitsemästä toisen aamun kello yhteen. Siihen väliin mahtui kolme tuntia, joista yhden vietin aamupalan, toisen lounaan ja kolmannen illallisen parissa. Joka toisena päivänä pyrin myös käymään saunassa ja pulikoimaan hampaitakalisuttavan kylmässä järvessä, koska se oli kätevin ja rentouttavin tapa peseytyä. Suihku olisi toki ollut vaihtoehto, mutta veden säästämiseksi oli jokaiselle varattu kaksi kahden minuutin  suihkuvuoroa viikkoa kohden. En usko, että olisin tuossa ajasssa edes ehtinyt suihkuun.

Työs sujuivat pääasiassa odotetusti eli tasapainoilin kaaoksen ja selviämisen välillä. Aikaa oli näytteiden keräämiseen, käsittelyyn ja analysointiin varattu aivan liian vähän, mutta Coca-Colan, suklaan ja suomalaisen sisun avulla tein sen mitä olin tekemään mennytkin. Välillä kaaos toki otti vallan. Näin kävi esimerkiksi silloin, kun kaadoin litran verran väkevää typpihappoa reikäiseen astiaan ja hapot valuivat laboratorion lattialle. Eihän siinä auttanut kuin kutsua kenttäaseman pelastustiimi tositoimiin ja neutraloimaan happoa. Laboratorio evakuoitiin useaksi tunniksi ja loppupäivä tehtiin töitä raikkaan viileassä laboratoriossa, koska ikkunat piti happojen putsaamisesta huolimatta pitää auki koko päivän. Yritin vääntää vitsiä aiheesta, että kyseessä ei suinkaan ollut tämän maahanmuuttajan terroristihyökkäys vaan ihan vain puhdas vahinko, mutta en ole ihan varma upposiko se keneenkään. Huonosta vitsistä huolimatta ainakin moni muistaa minut tämän selkkauksen jälkeen.

Tämä oli ensimmäinen kosketukseni amerikkalaiseen työkulttuuriin akateemisissa ympyröissä. Keskiyön auringon takia en voi sanoa, että pohdin yön pimeinä tunteina joten sanon, että pohdin labrassa yön yksinäisinä tunteina, että Suomessa joku olisi tarjonnut apuaan nähtyään paniikkini ja työmääräni. Apua olisi tarjottu edes näennäisesti sitä oikeasti tarkoittamatta, mutta Toolikissa sitä ei kyllä irronnut eikä tarjottu. Kestänee tovin ennen kuin totun tähän todella itsenäiseen työskentelyyn, mutta ei siitä mitään haittaakaan voi olla.

Olen aiemmin kolunnut läpi muutamia tutkimusasemia, mutta kaikissa muissa paitsi Toolikissa ruoka on usein ollut aika kehnoa. Toolikissa sitä vastoin oli valtava salaattibuffet, lounaan lisäksi herkullinen päivänkeitto, uskomattomia illallisia (kalaa, lihaa, sieniä, kasviksia) ja aivan uskomatonta leipää ja leivoksia. Leipä ja leivokset olivat peräisin leipuri-Benin uunista ja sain mukaani jopa hyviä vinkkejä leivän tekoon. Lisäksi maistoin maailman parasta suklaa-chili-kakkua, jonka reseptin anelin itselleni. Voi olla, että pian tämä mimmi joutuu ostamaan vähän isompia vaatteita.

Retken jälkeen aika on mennyt kuin siivillä. Viikot kuluvat, deadlinet lähenevät ja paniikki kasvaa. Tässä on enää pari viikkoa aikaa kirjoittaa hakemuksia, jotka mahdollistaisivat jatkon tieteen parissa. Lisäksi muutaman viikon päästä pitäisi olla jo Arizonassa sämpläämässä elokuussa otettuja näytteitä. Taitaa tulla aika kiireiset viikot, mutta eiköhän niistä selvitä kuten tapana on. Mutta päällimmäisenä on silti kysymys: Mihin kaikki aika menee?

Matkalla tutkimusasemalle nähtiin sus. Se varmasti siunasi retken.

Avoimella tundralla kaikki tutkimusvehkeet, kasvihuoneet ja lippuset erottuivat maastosta kiitettävästi.

 

Välistä satoi vettä ja lunta  ja aurinko laski tai nousi. Olihan jo käsillä kesän loppu ja ilmassa syksyn tuntu.

Peseytymisvaihtoehtoina oli kaksi kahden minuutin suihkua viikossa tai sauna joka toinen päivä Suomalaisen ei ollut vaikea valinta. Viimeisenä iltana lopetin työs jo yhdeltätoista illalla ja kaunis auringonlasku johdatteli minut saunalle. Siellä oli tupa täynnä ihmisiä, mutta kaikkien poistuttua varastin saunasta kuvia kamerat kieltävistä kylteistä huolimatta.

Viimeinen auringonnousu tutkimusasemalla. Olin niin väsynyt, ettei kovin usein aiemmin.

Sitten mennoksi

Tunnin päästä istun jo autossa matkalla kohti Toolik Laken tutkimusasemaa. Fyysistesti olen valmis, mutta henkisesti vielä vähän kesken.  Mitä kaikkea olisikaan vielä pitänyt miettiä ja tehdä, mutta nyt se on liian myöhäistä. Toivottavasti muistan tämän tunteen seuraavan kerran kärvistellessäni omassa kotitoimistossani, kun pitäisi lukea sitä sadatta artikkelia ja tyhjyys vie voiton lukemisesta.

Tänään istun autossa miltei tuntemattomien ihmisten kanssa kokonaisen työpäivän verran, joten uskon matkan aikana selviävän sopiiko tämän tutkimusryhmän ja minun fengshuit yhteen vai eivät. Toivon totisesti sopivan, koska edessä on tiivistä yhdessäoloa parin viikon verran ja olisi kiva, jos tästä voisi edes teoriassa kehkeytyä jotain pidempääkin.

Maastossa pyrin ottamaan lukuisia kuvia, joita toivottavasti jaksan läjäytellä tännekin viimeistään kotiuduttuani.

Ny mennään ja havuja perkele.

Suolla

Alkukesästä katselin suositun ulkoireitin vieressä kohoavaa suota, joka oli pullollaan lakan lehtiä ja kukkia. Ajattelin, että kyseisiä maukkaita marjoja kerätäkseni minun tulee löytää syrjäisempi suo, koska tämän suon marjat menevät varmaan retkeilijöiden suuhun.

Viime viikolla käveltiin taas polkua pitkin ja hämmennyin täysin keltaisenaan hohtavan suon laidalla. Kukaan ei ollut kerännyt lakkoja, joista osa oli jo vähän ylikypsiä! Koska olin salaa toivonut muiden hölmöjen kävelleen onnensa ohi tai ainakin löytäväni muutaman mustikan, niin olin pakannut muutaman pakasterasian reppuun eli mikään ei estänyt meitä keräämästä satoa talteen. Käytiin vielä toisellakin suolla ja kerättiin riittävästi lakkoja parin hillopurkin tarpeisiin.

Mustikoitakin on jo päästy keräämään. Kaupasta saa tietysti pensasmustikoita, mutta mielestäni ne ovat liian makeita ja keinotekoisia. Luonnonmustikoilla voi lievittää koti-ikävää. Yleisesti ottaen marjastaminen, lukuunottamatta lakkojen metsästämistä, on minusta mielettömän tylsää enkä ymmärrä miten se voi olla kenenkään intohimo. Täällä mustikkapensaat kasvavat naaman korkeudelle yltävissä puskissa ja  niiden kerääminen on ainakin nautinnollisempaa kuin Suomessa maan tasolla kasvavien serkkujensa.

Marjoilla on täällä kuitenkin kova verotus, mikä iskee saaliiseen ihan kotoa käsin. Olemme nimittäin epäonnistuneet koiran kasvattajina myös marjojen suhteen, koska herra Stoffel ei suinkaan osoita meille parhaita marja-apajia vaan löytyy marjapuskan alta odottamassa omaa osuuttaan luonnon herkuista. Lakkoja poimiessa karhun ylöskaivaman maa-ampiaisten pesän tuoksu vei kuitenkin koiran nenän mennessään ja lopputuloksena oli todella turvonnut koiran silmäkulma. Stoffelista tulisi varmasti hyvä jalkapallon pelaaja, koska niin hyvin se osaa näyttää, jos johonkin sattuu.

Yllätykseksemme kaupasta löytyi myös Wisconsin osavaltiossa tehtyä leipäjuustoa. Saatiin siis pöytään perisuomalaista kansanherkkua: lakkahillolla kuorrutettua leipäjuustoa.

Aktiivielämää

Sosiaalinen media, ulkoiluvälinekauppojen mainokset ja matkakertomukset ovat täynnä aktiisia, ulkoilevia ja iloisia ihmisiä. Samana päivänä he käyvät melomassa, juoksevat metsässä ja hymyilevät kaiken aikaa. Viime sunnuntaina minä olin yksi heistä.

Herättiin aikaisin eli kello kahdeksan. Onnistuin PMS-oireiden aallokossa haastamaan riitaa ja juotiin kahvit hiljaisuudessa. Okei, tätä kohtaa ei näe aktiiviliikkujien eikä muidenkaan instafeedeissä. Onneksi sopu syntyi aamupalaleivän myötä.

Kun jälleen hymyiltiin ja vatsat oli täynnä, pakattiin kajakkeihin kaikki oleellinen pumpusta pelastusliiveihin ja kiikutettiin ne merenrantaan. Lykättiin paatit merelle ja melottiin. Tämä oli kolmas kerta, kun käytettiin meidän ihan ikiomia kajakkeja eli tällä hetkellä yhden kajakin käyttökerran hinta (poislukien varusteet, jotka maksoivat kanssa rahaa) on noin 266,67 dollaria. Pitää meloa vielä aika reilusti, että päästään järkevään käyttöhintaan.

Merellä nähtiin merileijonia, pohjassa möllöttäviä meritähtiä, lukuisia kalastusaluksia ja kolme ryhmää turisteja joko melomassa tai ilmaveneillä kaahailemassa. Onneksi ei nähty valaita, koska olisi saattanut tulla vetelät housuun. Olen vielä niin noviisi meloja, että vaatii ainakin pari kertaa merellä ennen kuin olen valmis kohtaamaan mitään valaan kokoista samoilla apajilla. Parin tunnin melomisen jälkeen käsivarsieni olemattomat muskelit olivat hellät ja nenänpäät auringon polttamat. Oli siis aika siirtyä seuraavaan aktiivivaiheeseen.

Syötiin lounas, pakattiin koira autoon ja painuttiin metsään. Vaellettiin tukevalla polulla, joka myötäilee jokea, missä Stoffeli uisi mielellään koko ajan. Rämmittiin metsässä ja löydettiin suo kukkuroillaan miltei kypsiä lakkoja. Sovittiin tekevämme sama lenkki ensi viikolla kunnon astioiden kansa. Yhtä äkkiä vatsastani kuului mouraisu, oli aika syödä. Piti kiireellä ajaa kotiin ennen kuin nälkäperkele iskisi ja aiheuttaisin toisen hiljaisuusretriitin saman päivän aikana.

Illalla sohvalla lojui aika väsynyt, mutta tyytyväinen lauma.

Tätä riippukeinu systeemiä me ei käytetty,
koska ei me nyt niin äärimmäisiä aktiiviliikkujia olla.

Aamukusella

Koiran aamukusella tapasin toista kertaa sen naapurissa asuvan puusepän tyttöystävän. Tyttöystävä toimii vissiin toisena perämiehenä rahtialuksella, joka on viimeksi pyörinyt jossain Meksikonlahdella, minkä takia emme ole häntä aiemmin tavanneet.

Tämä toinen tapaaminen sai alkunsa, kun olin juuri herättyäni vetäissyt villatakin yöpaiden päälle ja villasukkien päälle lenkkarit hoitaakseni koiran aamukusetuksen. Oli vähän liian pienet kengät tai liian isot villasukat, koska varpaat oli kippurassa. Tissiliivejä en tietenkään ollut laittanut, koska tavoitteena oli pitää askellus mahdollisimman kevyenä ja lyhyenä osittain niistä puristavista kengistä osittain omasta vessahädästä johtuen. Näin naapurin pihatien päässä juoksulenkiltä palaamassa.

Innostuin potentiaalisesta aamuisesta tapaamisesta niin paljon, etten välittänyt minusta kantautuvasta haisevasta hengityksestä, rasvaisesta tukasta enkä rähmästä silmisä vaan kipitin varpaat kippurassa moikkaamaan naapuria. Stoffel haukkui kovaa kauempana liikkuvalle objektille eli naapurille saaden tämän huomion, ja kerrankin olin kiitollinen rakin haukkumisesta vaikka muuten yritetäänkin päästä tavasta eroon. Kun naapuri kysyi olinko palaamassa koiran aamulenkiltä sanoin rehellisesti, että heräsin just enkä missään nimessä kävele ilman rintsikoita pihatietä pidemmälle. Intouduin tästä tapaamisesta jopa niin paljon, että kerroin eräästä saunareissusta, jonka aikana hassutin kämppistä ja tämän poikaystävää tunkemalla shampoopullon hinkkien alle osoittaakseni painovoiman häviön hikistä ihoa vastaan. Toki se saattaa olla myäs painovoiman voitto ihon kimmoisuutta vastaan, mutta en pysty myöntämään sitä vaikka tapahtumasta on miltei kymmenen vuotta. Naapuri nauroi tarinalle ja pohti jopa omien hinkkiensä pitokyvyn testaamista. Tällä hetkellä tuntuu, että meillä on hyvin suurella todennäköisyydellä maailman parhaat naapurit, joista voi vielä muovautua ihka ekat tosi hyvät ystävät tällä mantereella.

ps. Meidän koti on autotallin päälle rakennetussa asunnossa. Rakennus on ulkoa syntisen ruma ja kaipaisi vähintäänkin uutta maalipintaa. Kun tultiin katsomaan asuntoa ensimmäistä kertaa ajattelin vain, että ei ikinä. Onneksi mentiin kuitenkin sisälle asti, koska sisältä tämä on oikeastaan aika kiva.

Työskentelen kotoa

Aamulla on ihana jäädä kotiin ja juoda kotona se toinenkin kahvikupillinen. Voi vielä hetken istua sohvalla ja surffailla netissä, koska aikaa ei kulu työpaikalle siirtymiseen. Siitä sohvalta voi vielä kipaista pyöräyttämään pyykkikoneen käyntiin tai alustaa leipätaikinan, koska ei se vie kuin viitisen minuuttia. Siitä sohvalta ei kuitenkaan ole niin helppo rynnätä avaamaan tekstitiedostoa tai edeltävänä päivänä askarruttamaan jäänyttä artikkelia, koska pää on vielä kotivaihteella. Siksi voikin vielä käyttää koiran pihalla ja ehkä lämmittää mikrossa yhden kupin kahvia. Jossain vaiheessa työinto nostaa päätään, mutta useimmiten siihen menee kauemmin kuin jos matkaisi työpaikalle.

Aloitan henkisen siirtymisen työskentelyyn seitsemältä ja useimmiten havahdun kymmenen aikaan siihen, että hakkaan tietokoneen näppistä kiihkeästi hieltä haisten ja yöpuvussa. Usein en kuitenkaan jaksa vaivautua suihkuun, koska eihän minua kukaan haista tai näe. Onneksi olen oppinut kokemusten kautta ja koiran motivoimana, että mielenterveyteni vaatii myös ulkoilua, joten käyn juoksulenkillä ja sen seurauksena myös suihkussa noin kolme kertaa viikosssa. Hien hajusta ja hiusten rasvaisuudesta päätellen tämä ei ole riittävän usein, mutta se ei edelleenkään haittaa, koska eihän minua kukaan näe.

Eräs kotoa työskentelyn etu on, että tiskivuoret motivoivat kummasti enemmän kuin jos työskentelisi muualla. Kotoa työskentelyn haitta on, että toimisto muodostuu sinne missä on paras valo, mikä meidän nykyisessä asunnossa tarkoittaa ruokapöytää. Toimistokaman ja paperimassan vallatessa ruokapöydän olemme viime aikoina syöneet kaikki illalliset sohvalla.

Tämä on nyt toinen kerta, kun olen muuttanut uuteen paikkaan ja työskentelen kotona. Perustuen näihin kahteen kokemukseen voin todeta, että tämä ei ole paras tapa luoda kaveriverkostoa. Sitä vastoin on onni, jos naapurissa sattuu asumaan toinen kotona työskentelevä. Ensimmäisessä paikassa seuranani oli koko päivän eroahdistustaan uliseva narttukoira. Vihaan sitä koiraa varmaan ikuisesti. Nykyisessä paikassa onni oli puolellani sillä naapurissa asuu mukava puuseppä. Tänään auringon tervehtiessä taivaalta seppä viestitteli josko päiväkävely kiinnostaisi. Kyllähän se nimittäin kiinnosti, koska en ollut puhunut kenenkään muun kuin Aaronin kanssa sitten toissa viikon lauantain ja nyt on sentään taas perjantai! En edes  uskalla kuvitella millaista on asua yksin ja työskennellä kotoa. Hassua tämän päiväisessä tapahtumassa oli se, että sain kutsun kävelylle juuri kun olin lukemassa kolumnia kotoa työskentelevästä miehestä. Tarinan mies soittaa hysteerisesti itkien hätänumeroon, koska seinät kaatuivat hänen päälleen. Kävelyn ajoitus ei olisi voinut osua yhtään paremmin.

https://www.newyorker.com/humor/daily-shouts/i-work-from-home

Miten aloittaa projekti?

Olen tämän vuoden tammikuun 31. päivästä lähtien pähkäillyt kuinka oikein aloitetaan tutkimusprojekti.

Alku on kaikin tavoin ollut hieman haastava, koska hain ja sain apurahaa periaatteessa yksin ilman oikeaa tutkimusryhmää ympärilläni. Sittemmin olen saanut ympärilleni ihmisiä, mutta homma ei vain ole lähtenyt lentoon. Väliin tietysti mahtuu puolitoista kuukautta Euroopassa, jolloin rehellisesti voin sanoa tehteeni töitä noin seitsemänä ja puolena päivänä vaikka ajattelinkin projektia joskus jopa yöunien sijasta.

Olen suoriutunut gradusta, väitöskirjasta ja myös muista töistäni mielestäni ihan itsenäisesti, joskus aika jääräpäisestikin muiden neuvot huomioimatta jättäen. Olen siis kykenevä itsenäiseen työskentelyyn. Väitöskirjan viimeistely sekä oikeastaan myös aloittaminen tapahtui saarella, jossa internet ei toiminut ja tein töitä kotona mikä osoittaa, että olen myös kykenevä toimimaan ihan yksin yksinäisyyden ympäröidessä. Tosin silloin pystyin hankalassa tilanteessa nakkaamaan ohjaajia sähköpostilla tai soittelemaan Suomen keskiyöllä proffan kanssa. Tällä kertaa olen ainakin toistaiseksi yksin sopassani.

Onneksi tässä on enää vain hetki aikaa muhia omassa epätoivossa. Kuukauden päästä matkaan nimittäin jo ikiroudan alueelle olipa se tutkimussuunnitelma sitten hiottu tai ei. Siellä sitten rytisee ja kunnolla. Toivottavasti viimeistään siellä syväjäässä oleva motivaationi aktivoituu ja pystyn taas nauttimaan tästä freelancerina työskentelystä.

Reikä seinässä

Minulla on kuherruskuukausi Ketchikanin kanssa. Olen ihan mielissäni jopa jonottaessani Walmartin kassalla viidettätoista minuuttia vaikka edessäni on vain kaksi ihmistä.

Thorne Bayssä minua ahdisti alusta lähtien anonymiteetin menettäminen, koska ensimmäisestä päivästä lähtien sinut tunnistettiin. Olin hullu koiramuija. Täällä sitä ongelmaa ei ole. Ketchikanissa on 9000-14000 asukasta riippuen varmaan vähän vuodenajasta. Nyt on kesä ja turistikausi eli asukkaita on enemmän ja risteilyturistien määrä ylittää useampana päivänä viikossa kaupungin asukasluvun. Ulkoisesti sulaudun varmaan paremmin turistien kuin paikallisten joukkoon, koska miltei kahden vuoden tauon jälkeen kaivoin naftalista esiin viisi paria nahkakenkiä ja puen päälleni muutakin kuin puhkikuluneita farkkuja ja puhkipiertyjä verkkareita. Aamulla valitsen rintsikatkin sen perusteella, että ne näyttävät hyvältä ja tuovat ryhtiä eivätkä ole vain mukavat vanulaput.

On ihanaa olla taas ihmisten ilmoilla. Viikonloppuna haettiin Aaronin kanssa burgerit ja mentiin syömään niitä laiturille Ketchikanin sydämessä. Sinä päivänä oli aurinkoista ja ihmisvirta kaupungin eteen parkkeeranneista viidestä risteilyaluksesta oli huumaava. Oli hauskaa arvuutella turistien kansalaisuuksia pelkän ulkoisen olemuksen perusteella. Monella amerikkalaisella oli lättälenkkarit ja eurooppalaisella nahkakengät.

On ihanaa, että kotoa voi kävellä parikymmentä minuuttia läheiseen satamaan ja ostaa kioskista juomat, joita voi hörppiä laiturilla. On ihanaa, että voi ajaa kaksikymmentä minuuttia, minkä jälkeen edessä on vaikea valinta haluaako käydä ruokakaupassa, kirpputorilla vai päiväkaljalla. Elokuvateatterikin täältä löytyy, mutta sen testaaminen saa odottaa vielä hetken.

On ihanaa, kun mieli voi paremmin ja parisuhdekin tuntuu saaneen uutta potkua. Me ei enää ollakaan sellikavereita vaan toistemme kanssa ihan vaan vapaasta tahdosta, koska se on kivaa.

On myös ihanaa, kun voi ajaa Ketchikanin noin 60 kilometriä pitkän fileen pohjoispäästä eteläpäähän ja löytää niinkin hienon baarin kuin Hole in the Wall. Siellä on tarjolla hirmu hyvät bloody maryt, joita me päätettiin sateesta huolimatta siemailla ulkoterassilla ja  tuijotella neljää valkopäämerikotkan poikasta. Poikaset hengaili läheisissä puissa kahden pareina ja huutivat ruokaa kovaan ääneen.

Muutto

Long time no see...

Viime postauksen jälkeen olen ja koko meidän lauma on riutunut, mutta myös vapautunut monista kahleista ja saanut tilalle vapauksia.

Merkittävin asia tämän blogin kannalta on modeemi, joka tuo meidän internetyhteyden ainakin modernille aikakaudelle vuoteen 2009. Modeemin mahdollisti muutto Ketchikaniin eli Kaakkois-Alaskan Kouvolaan (kaupungit painivat ulkonäkönsä puolesta samassa liigassa).

Viime kerran blogin päivittämisen jälkeen tapahtui paljon, mutta tapahtuneen voi tiivistää vaikkapa seuraavasti:

Vuosi saarella tuli täyteen syyskuussa 2017. Juhlavuosi eskaloitui lokakuussa hermoromahdukseen, jolloin itkin muun muassa keittiön lattialla, autossa, sängyssä, lauantaiaamuna, keskiviikkoiltana ja perjantaina. Loppuajat saarella tein töitä Thorne Bayn postissa ja huoltomasemalla, mikä toi miellyttävää tarpeellisuuden tunnetta elämään. Ristiriitaisesti se tuntui samalla pohjanoteeraukselta, koska ei sitä juuri tohtoriksi väiteltyään ja sitä seuraavassa "mikä minusta tulee isona" -kriisissä välttämättä haluaisi käännellä hodareita ja jakaa täysin järjetöntä määrää mainoslehtisiä ihmisten postilaatikoihin. Ei vaikka saisikin kutsua itseään The Post Masteriksi tai tökkiä asiakkaana käyviä Trumpin kannattajia korostamalla omaa maahanmuuttajastatustaan.

Tämä vuosi on kuitenkin ollut kaikin puolin muutamaa edeltäjäänsä valoisampi. Alkuvuodesta sain rahoitusta omaan postdoc-projektiin Suomen Kulttuurirahastolta, joka on varmasti ainut joka tähän projektiin tällä hetkellä uskoo. Tutkimuksen aiheesta enemmän joskus, kun homma on edes jotenkin hallussa. Paljastettakoon kuitenkin, että projekti on alkanut äärimmäisen kankeasti todella huonon ajankäytön suunnittelun takia sekä miltei vuoden oleskelu tutkimuksen ulkopuolella, minkä takia tieteen tekemiseen (=perseellään tietokoneen edessä istumiseen) vaadittavaa pitkäjänteisyyttä ja sinnikkyyttä on harjoiteltava uudestaan. Tällä hetkellä sinnikkyyttä on kahdentoista minuutin verran ennen kuin facebook rävähtää auki. Projektin alun aikataulua ovat vääristäneet myös mainittu urani TB:n asiakaspalvelun kultatyttönä, puolentoista kuukauden pituinen matka Suomeen sekä nyt viimeisenä sähäkkä muutto Ketchikaniin. Valoisin ja varmasti pitkäkestoisin ilon aihe, joka myös auttoi meidät pakoon saarelta, on Aaronin uusi työ. Aaron haki ja sai työn, joka vapauttti hänet perusmetsässä rämpimisestä täyspäiväiseen toimistotyöhön. Vajaan kuukauden osittaisen ja kolmen päivän kokoaikaisen työskentelyn perusteella Aaron näyttää viihtyvän uudessa työssään huomattavasti entistä paremmin, sillä hän kertoo ensimmäistä kertaa aikoihin työstään hymyillen ja innostuneesti. Uusi pesti tarjoaa Aaronitsulle uusia haasteita, hiljaisen toimiston sekä varmasti myös enemmän etenemismahdollisuuksia. Hyvä Aaron!

Muutto Ketchikaniin, joka sijaitsee maantieteellisesti mitättömän 45 kilometrin ja seitsemän tunnin matkustamisen, mutta henkisesti valovuosien päässä saarelta, oli varsin rivakka. Maaliskuun puolivälissä Aaron sai tietää työstään, viikon päästä meillä oli jo asunto vaikka sen piti olla miltei mahdotonta, sitten lähdin Suomeen ja lopullisesti me muutettiin viisi päivää mun Suomesta paluun jälkeen. Huolimatta siitä, että Aaronin firman kustantamat muuttopojat pakkasivat ja muuttivat omaisuutemme, tämä oli fyysisesti tähän astisen elämäni raskain muutto. Onhan se tietysti ihan saavutus, että yhdentoista tunnin aikaeron rasittaessa ja poskiontelotulehduksen jyllätessä saa eroteltua muuttokuormaan kuuluvat ja kuulumattomat asiat, siivottua ja puunattua entisen asunnon samalla hyvästellen hyviksi kavereiksi muodostuneita ihmisiä sekä purettua kahdentoista hengen Ruska-astiaston, johon kuuluu pataa, kippoa ja kuppoa niin perhanasti. Tajusinpa myös hamstranneeni yhteensä 15 samankokoista Marski-lasia, joka täydentää kivasti kaapeissamme majailevaa noin kuutta muuta vähintään kuuden hengen lasisettiä. Kenties meille vielä joskus tulee vieraita, jotta päästään kohottamaan kuohuviiniä, valko- ja punaviiniä, GT:tä sekä muita virvoitusjuomia. Alkakaapa te kolme lukijaani jo katselemaan lentolippuja!

Epäilen muuton muuttuvan todeksi vasta jonkin ajan kuluttua kunhan kroppa tointuu ja mieli alkaa tehdä pesäeroa Alcatraziin. Edessä on uusi moderni elämä, johon kuuluu internet ja ainakin ensi vuoden huhtikuuhun asti myös töitä mielenkiintoisen tutkimusprojektin parissa. Aaronillahan oli ja on vieläkin ihan vakipesti saman puljun hallussa eli siitä ei huolta toistaiseksi. Kyllä kannatti muhia vuosi ja yhdeksän kuukautta paskasaarella.

-Mari

ps. Stoffel on vuoden ja yhdeksän kuukauden ikäinen iso poika, joka osaa vaikka mitä temppuja ja toisinaan käyttäytyäkin. Mun ja Stoffen lempparitemppu on lelujen piilottaminen, joita Stoffeli voi sitten etsiä. Koira nukkuu sängyssä meidän välissä, on tosi pehmeä ja rakastaa frisbeetä sekä uimista.

Automeditaatiota

Pari viikkoa sitten pakkasin koiran kuljetuslaatikkoon, teltan rinkkaan ja uuden automme rekisteripaperit käsveskaan. Suuntasin ensin Ketchikanin eläinlääkäriin hankkimaan koiralle terveen paperit, jotta hurtta sai lentää kanssani edesssä olleen pitkän automatkan alkupäähän. Eläinlääkärin jälkeen suuntasin lentokentän baariin, missä join ihanan kylmän oluen ja mietin, että tässä sitä nyt taas mennään.

Muutamaa viikkoa ennen lentokenttäolutta olimme Aaronin kanssa tehneet hankintoja kotisohvalta käsin ja Oregonissa toimivien kaksoisagenttiemme avustuksella. Me bongattiin netistä auto ja kajakit, jotka Aaronin vanhemmat tarkastivat kelvollisiksi. Auto on vuosimallia 2002 ja kajakit 2004, mutta yllättäen kummatkin olivat miltei koskemattoman näköisiä. Koska minulla on saarella vain aikaa ja Aaronin piti alkuperäisen tilannekatsauksen perusteella painua pusikkoon viikoksi, niin hankintojamme hakemaan lähdin vain minä ja koira.

Oregonissa meitä tervehti aurinko ja appivanhemmat, joita kaikkia oli yhtä ihana ja lämmin nähdä. Vietin Oregonissa miltei viikon, jona ainaka päivät täyttyivät oleellisten asioiden hankkimisesta. Mukaan tarttui muun muassa kuljetusteline kajakeille, kuivapusseja, koiralle pelastusliivit, , iso kasa juustoja (pekorino, parmesan ja manchego, kuinka olenkaan teitä kaivannut!)  ja monenmoista muuta purtavaa, jota ei saarelta saa. Iltaisin istuttiin patiolla ja nautittiin gin toniceja, hyvää viiniä tai olutta. Oli lämmin, kalkkunat vierailivat pihapiirissä ja koira rakasti pitkiä hetkiä pihalla. Kun koira lentokellä vain hetki ennen lähtöämme haukkui hermostuneesti nurmikolla makaavalle miehelle, tajusin, ettei olla saarelle muuton jälkeen vain istuttu nurmikolla ja hengailtu, nautittu auringosta, siemailtu viiniä. Suurin syy nurmikolla istumisen puuttumiselle on nurmialueiden uupuminen, jatkuvat sateet sekä meidän talvinen muuttoajankohta. Tilannetta tuli korjattua Oregonissa, mutta samaa pitää jatkaa myös Saarella vaikkapa sitten kallioilla istumisella.

Tuli päivä, jolloin meidän piti aloittaa nelipäiväinen automatka takaisin ylös, kuten Alaskaan matkaamista etelästä käsin kutsutaan. Reitti ylös kulki Portlandin ja Seattlen ohi Brittiläiseen kolumbiaan, jonka osalta reittisuunnitelmat menivät uusiksi vain paria päivää ennen lähtöä. Valtavat maastopalot olivat nimittäin pakottaneet sulkemaan yhden suurista valtateistä. Nerokkaasti haalin reitilleni muutaman sata kilometriä lisää kiertääkseni tulipalot. Onnistuin suorituksessa nipin napin, sillä ohitettuani Kamloopsin kaupungin savu alkoi jo saavuttaa minua ja jo seuraavana päivänä käyttämäni reitin osia oli suljettu maastopalojen vuoksi. Itse selvisin savuvahingoin, mutta muutama kylä ei selvinnyt.

Aivan alkumatkasta näin pienemmän mittakaavan katastrofin, joka järkytti minua suuresti. Hieman ennen Seattlen ruuhkaa ja viisikaistaista moottoritietä, minut ohitti moottoripyöräilijä. Vain hetkeä myöhemmin näin moottoripyöräilijän ruumiin maassa retkottomassa. Moottoripyörän ja auton kolarissa väistämättä pienempään osapuoleen oli sattunut enemmän. Paikalle aiemmin osuneet ihmiset ohjasivat liikennettä pois ja joku yritti raivokkaasti elvyttää motoristia. Eloton ruumis pompsahteli painallusten tahtiin kuin Anne-nukke. Tuntui tyhjältä vain lipua tilanteen ohi pirteä biittisen hömpän pauhatessa radiossa. Tämä nopeasti ohi mennyt tilanne syöpyi mieleeni voimakkaasti ja väritti koko matkaa.

Kammottavuuksista huolimatta matkaan mahtui suuressa määrin mielettömän hienoja maisemia. Vuoria, jyrkänteitä, metsiä, jokia ja vesiputouksia. Koiran kanssa matkustamisen hyvä puoli on, että jalkautua pitää tasaisin väliajoin. Kierrettiin monen monta taukopaikkaa ja niiden lähipusikkoa, joista monet sijaitsivat miellyttävissä maisemissa ja koira pääsi uimaan monessa joessa. Koiran ansiosta myös ihmisiin kontaktin aivan uudella tavalla, kun monet halusivat paijata niin söpöä pikkukoiraa. Ujon koiran varjolla pystyin kuitenkin säätelemään kenen halusin koiraan koskevan ja kenen ei – koirahan olisi ujosti halunnut moikata miltei kaikkia.

Retkellä päivät meni ratin takana ja yöt kului teltassa. Ruoka koostui roskasta ja välipaloista. Juomana oli vettä ja kahvia. Viimeisenä iltana saavuin Prince Rubertiin, missä jouduin kuppaamaan pitkälle seuraavaan aamuun lauttaan lastautumista odotellessani. Aamupalan jälkeen, tasan kello 10.00, lautta saapui Ketchikaniin. Suuntasin lenkittämään koiran, hamstraamaan lisää roskaruokaa ja odottamaan seuraavan, kotisaarelle vievän lautan lähtemistä.

Sovittiin Aaronin kanssa treffit meidän läheiselle retkeilypaikalla, jotta koira saisi iltalenkin ja ettei se innostuksissaan pistäisi kotiamme remonttiin. Oli kaunis ilta ja auringonlasku. Ensimmäistä kertaa palasin saarelle levollisin mielin tai ainakin ensimmäistä kertaa se levollinen mieli on kestänyt ainakin paluun jälkeisen viikon verran. Neljä pitkää päivää tien päällä, usein hiljaisuudessa radiokuuluvuuden uupuessa, pakotti käymään päänsisäisiä keskusteluja. Ehkei tänne muuttaminen olekaan maailmanloppu, ehkä tästä voi selvitä täysjärkisenä, ehkä onkin hyvä hidastaa elämän tahtia, ehkä onkin vain hyväksyttävä ettei kovasti ikävöimäni elämä Helsingissä ole ihan oikeasti näin kovan ikävän arvoinen, ehkä hiljalleen opin myös elämään tällä uudella tavalla. Ehkä jatkossa en kutsu tätä paikkaa ainakaan kovin usein Paskasaareksi, kuten äitini on kainosti toivonut.

Hetki ennen kuin savu valtasi vuoret.

 

Maailman suurin kalastusvapa ja Kanadaan muuttoa kaipaa Herra Stoffel. Koira piti houkutella tuon maahanmuuttajien työllistämistä helpottavan lafkan edestä pekonilta tuoksuvien namien avulla.

Edna Bay

Olen vihdoin miltei vuoden pohtimisen jälkeen aloittanut urani US forest servicen vapaaehtoisena. En kyllä yhtään valita ensimmäisestä työkokemuksestani kyseisen lafkan ilmaisduunarina.

Päädyin kirjoittamaan vapaaehtoissopimuksen geologian osaston tyypin kanssa, koska osaston toimisto sijaitsee vain parin minuutin kävelymatkan päässä meidän kotoa. Kenties vielä suurempi painoarvo oli kuitenkin osastonjohtajan aktiivisella olemuksella sekä mielenkiintoisella puuhastelulla. Geologit eivät tutki maanvyörymien potentiaalia metsähakkuualueilla, kuten maaperäosaston tyypit tekee, vaan seikkailevat esimerkiksi Prince of Wales alueen valtavilla kalkkikivialueilla ja kairaavat tuhkanäytteitä turvekerrosten alta.

Pääsin itse osallistumaan noin kymmenen päivää kestävään kuoppainventointiin. Inventaariotiimimme majoittui 50 asukkaan Edna Bay kylässä varsin mukavaan mökkiin, jossa oli juokseva vesi, hiljainen ja tehokas generaattori sekä pieni jääkaappi. Juomavesi haettiin lähteestä ja ruoat sun muut käyttötuotteet tuotiin mukanamme, koska alueella ei ole kauppaa. Olutta ostettiin miltei liian vähän, koska viimeisenä iltana jouduttii jo jakamaan kaksi viimeistä olutta kristillisesti kolmeen osaan. Paikalle matkattiin veneellä, mutta ilmeisesti päivittäinen lentoyhteys on postikoneen mukana. Amazon Prime paketteja olikin tien varsien roskapisteillä (ojassa tai soramontussa puoliksi palaneina) yllättävän paljon.

Työtiimiimme kuului kolme henkilöä, kaksi geologia ja minä. Tajusin olevani jo vähän vanha, kun hampaita pestessäni katselin vessan peililstä vähän ryppyisiä suupieliäni, ja kun kerroin kahdelle 23-vuotiaalle kuinka itsekin olin miltei kymmenen vuotta sitten yhtä nuori ja villi. Onneksi ne nuoremmat tyypit oli tosi kypsiä ja itse olen aika epäkypsä, niin ikäni ei tuottanut ongelmia. Työtehtäviimme kuului rämpiä metsissä etsimässä kalkkikiveen veden syövyttäneitä kuoppia – sink holeja, niin kuin ne niitä kutsui – luolia ja monttuja. Kuoppien ympärille tehtiin noin 40 metriä leveä suojavyöhyke, ettei kuoppa tuhoutuisi metsänhakkuiden takia – oltiin siis harvennusta tai päätehakkuuta vailla olevissa jo kertaalleen hakatuissa metsissä. Noh, satuttiin olemaan kaikki vähän vihertäviä, joten suojavyöhykkeen leventämiselle löytyi helposti syitä. Yleisimmät syyt olivat rinteen kaltevuus sekä kuoppien välillä virtaava yhteinen pieni puro. Ilman suojavyöhykkeiden yhdistämistä puro olisi hakkuiden jälkeen mennyt tukkeeseen ja kuoppa mahdollisesti täyteen roskaa.

Kuoppien löytämisestä hankaloittivat kolme asiaa. Ensinnäkin on äärimmäisen hidasta ja raskasta rämpiä metsässä, jossa maassa makaa itsesi korkuisia runkoja. Tulee sellainen olo kuin olisi Mario Bross 3:n jättimaassa, jossa itse on ympäristöään huomattavasti pienempi ja pienikin välimatka vaatii suuria ponnistuksia jättiläismäisessä ympäristössä. Toinen haaste oli ylitiheät pusikot, joissa näkyvyys oli pari metriä. Sellaisessa ympäristössä on todella hankala nähdä kuoppaa vaikka seisoisi sellaisessa. Kolmas haaste oli kuoppien koko. Osa kuopista oli 20 metriä leveitä ja näkyviä, mutta osa oli niin pieniä ettei isompi ihminen olisi sinne edes humpsahtanut. Siistiä oli kuitenkin se, että pikku kuopat saattoivat olla useita kymmeniä metrejä syviä. Testattiin parin kuopan syvyyttä heittelemällä niihin kiviä. Eräskin kuoppa oli leveydeltään noin metri kertaa puoli metriä, mutta kiven kimpoilu sen seinissä jatkui miltei kymmenen sekuntia ja päättyi huimaavaan loiskahdukseen, kun kivi molskahti kuopan pohjalle muodotuneeseen järveen.

Vapaaehtoistelu oli oikein mukavaa ja oli hirveän kivaa tuntea itsensä hyödylliseksi eikä vain kotona väännellä pirun siirappeja ja hilloja. Retken jälkeen ehdin kotona oikeastaan vain pestä pyykit ja pakata rinkan uudestaan, sillä nyt olen jo Stoffelin kanssa Oregonissa. Täällä ollaan nautittu helteestä ja auringosta, mutta valitettavasti myös kierretty kauppoja ja haalittu kamaa meidän Brittiläisen Kolumbian läpi kulkevaa automatkaa varten. Sormet ristiin, ylihuomenna on startti ja tiedossa pari tuhatta kilometriä tiukkaa ajoa.

Eka telttaretki saarella

Viime viikonloppuna mentiin telttaretkelle, joka oli minulle ensimmäinen laatuaan tällä saarella. Samalla se oli myös ensimmäinen yhteinen telttaretki sitten vuoden 2015, koska emme olleet Aaronin kanssa samalla mantereella viime vuonna otollisimman telttakauden aikaan ja saarelle muuton jälkeen synkkenin ja keskityin väikkäriin. Nyt pistettiinkin sitten parastamme.

Nukuttiin lauantaina kotona pitkään ja pakattiin retkikamoja hartaasti, olimmehan hieman pakkauskohmelossa liian pitkän retkeilemättömyyden jälkeen. Yllätykseksemme pakkaamiseen kevään hylkäämisten jälkeen nuivasti suhtautuva herra Stoffel suostui käyttäytymään melko rauhallisesti koko pakkausoperaation ajan. Kenties muiden romppeiden sekaan pinotut luut, viltit ja koiranruot saivat hurtan tajuamaan, että kyseessä on ihan koko perheen retki.

Olemme parin viime viikon ajan kartoittaneet etukäteen hyviä retkikohteita tässä lähistöllä. Ollaan hylätty auto tien laitaan ja patikoitu lyhyitä, mutta jyrkkiä rinteitä laskeutuen ja äärimmäisen haastavia agilityratoja muistuttavien ryteiköjen läpi patikoiden meren äärelle. Tällälailla haravoimalla ja GoogleMapsin ilmakuvien avulla olimme etukäteen paikantaneet melko ison ja suojaisan rannan erään joen lasku-uoman läheltä. Sinne päätimme perustaa leirin.

Seurattiin tuota pienehköä, mutta runsaana virtaavaa jokea rinnettä alas, merta kohti. Aaron tiiraili samalla hyviä kalastuspaikkoja ja minä yritin kuvata ylvästä vesiputousta, jokea reunustavaa vehreyttä ja hienoja rantakiviä, jotka kaikki ovat mahtavuudessaan amatöörikuvaajalle kovin hankalia kohteita.

Rantakivikon lähistöltä, löytyi sopivan tasainen alusta teltalle merisaukkojen (Aaron sanoi, että ne oli kyllä jokisaukkoja) sulkeutuneen pop up -ravintolan lähistöltä. Päättelin tämän kaiken saukon kakan ja simpukankuorien määrästä ja tuoreusasteesta. Laitettiin teltta pystyyn, avattiin viinipullo ja ryhdyttiin valmistamaan illallista. Listalla oli soijaruohetta, tatteja ja lehtikaalia pussiperunamuusin kanssa nautittuna. Lopputulos oli äärimmäisen suolaista, hivenen vatsavaivojen lopputulosta muistuttavan näköistä moskaa, joka kuitenkin sujahti ruokailijoiden mahaan – oltiinhan me päivän aikana tarvottu rinteitä ylös ja alas useampaan otteeseen ja nälkähän sellaisesta tulee. Aaronin kanssa keräiltiin seuraavaksi ajopuista kokko ja koiraa alkoi nukuttaa ihan vietävästi. Koiran nukahdettua viltille me jatkettiin maailman parantamista viinin voimalla. Kylläpä saatiinkin myös tästä Paskasaaresta vähän parempi paikka!

Aamulla eli kello 3.00 korpit alkoivat aamujuoruilun lähistöllä, joka tietysti sai meidätkin hereille. Avattiin teltan ovia ja ihailtiin hetki maisemaa ennen kuin uni sai uudestaan huokuteltua matkaansa. Virallisen ja onneksi myöhemmän herätyksen jälkeen keiteltiin aamupuuroa ja syötiin hapankorppuja (Täältä Paskasaarelta saa ihan oikeita Vaasan Hapankorppuja!). Muutama ryhävalas uiskenteli meidän poukaman ohi.

Olipa oiva telttareissu!

Alla olevien kuvien resoluutio on hyvin alhainen, jotta saisin edes jotain kuvamateriaalia ladattua huonosta nettiyhteydestä huolimatta. Ei se lopputulos vaan ajatus, eikös niin?

Joen vartta ja puskien läpi patikoimme kivikkoiselle rannalle. Vilkutettiin ohi paahtavalle jättiläismäiselle risteilyalukselle, jonka jättitelevisio näkyi hetken aikaa myös meille. Olipa meillä myös hetken ajan myös netti- ja puhelinyhteys, koska aluksen kantama riitti rannalle asti. Huomattiin se tosin vasta seuraavana päivänä, kun nettiyhteydestä ilmoittanut tekstiviesti saapui.

Käytettiin metsätieteiden laitoksen väen lahjoittamaa, jopa näinkin fiinin naisen kuin minun käteen sopivaa kirvestä kuivimpien ajopuiden pilkkomiseen. Kyllä tuli reppukokoinen kirves tarpeeseen - aika oivaltavaa sakkia metsätieteilijöiden joukossa! 

Villi päivä sai pikkukoiran kovin uneliaaksi. Haukkua ei kiinnostanut alkuruinailujen jälkeen edes herkullinen sössömuussi vaan uni painoi silmät kiinni.

Yöllä Herra Stoffel kuuli ääniä ja murisi syvällä rintaäänellään, mutta aamulla horisontissa häämöttävä kirkas taivas pyyhki kaikki öiset pelot myös pikkukoiran mielestä.